sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Lasse Laine – volttitaituri

Vuoden 1967 voimistelun EM-kisoissa Lasse Laine teki kierteitä kaksin kappalein, peräjälkeen, kaksoisvoltilla ensimmäisenä maailmassa. Seuraavissa EM-kisoissa Varsovassa japanilainen filmiryhmä seurasi Laineen päivän alusta loppuun. - He todella halusivat tietää miten minä sen teen. Kumma juttu?

Kaksoisvoltista ei kenenkään tarvinnut Laineelle vihjaista, ida kpysyi kimmoisan ja oinnitusvoimaisen nuorukaisen käpäliin ja päähän itsestään. - Koska yksi voltti nousi kovin korkealle, aloin pohtia eikä niitä voisi saman tien tehdä kaksikin. - Minua kutkutti aina ajatus, että jos voisin tehdä jotakin mitä ei tehdä muualla maailmassa, Eihän pienestä ja niin aneemisesta voimistelumaasta kuin Suomesta voi edes nousta huipulle ellei tee jotakin erikoista.

Ensimmäisen kaksoisvolttinsa Laine teki vuonna 1966. Tampereen Koulukadun monttuun oli rekkien ja renkaitten alla sahanpurulla täytetty volttimonttu. Kun Laine tunsi olevansa valmis jäi hyppy vain kaksi kertaa hieman vajaaksi, Sitten voltti alkoi sujua, koht askeleen vauhdillakin.

Ennen Tampereen EM_kisoja Laine lähti aamulenkille kl0 5, käv kylmässä suihkusssa ja painui sähkölaitokselle töihin. - Työaikana sain käydä puolentoista tunnin voimaharjoituksessa. Töiden jälkeen neljästä kahdeksaan hääräsin salilla telineiden kimpussa. Sen jälkeen jaksoin hädin tuskin syödä. Tahti ei tietenkään ikuisuuksia kestänyt. - Paikat menivät tukkoon, mutta en tajunnut tilannettani, Puskin päälle vaan. Silloin ei ollut tietoa levon merkityksestä. Ihmettelin mistä kiikastaa, kun mikään ei suju.

Kerran Anatoli Kulakov, muutaman kerran Tampereella noihin aikoihin vieraillut neuvostoliittolainen valmentaja, ajoi minut viideksi päiväksi pois salilta. - Ajattelin, että sinnä vasta hullu mies on. Pysyin kuitenkin nuo viisi päivää poissa, ja sen jälkeen kaikki sujui kuin tanssi. Mikään ei painanut mitään.

Tampereen EM-kisoihin valittiin kaksi suomalaista. Myös Laine, vaikka hänen takanaan ei silloin ollut edes maaottelua. - Jouduin karsimaan ja karsimaan jatkuvasti, koska oli ”väärässä” liitossa. Se oli yksi asia joka pani yrittämään, jouduin tekemään enemmän töitä kuin muut.

Laineen päävastustaja permannolla oli Italian erikoismies Franco Menichelli, joka oli siihen saakka voittanut kaikki permannon arvokisamitallit Rooman olympiakisoisita 1960 lähtien. Laineen volttipari ei yksin tietenkään riittänyt, se oli piste iin päälle 70 sekunnin sarjassa. - Parasta esiyksessäni oli ehkä varmuus ja se, että pystyin niin hyvään esitykseen kuin ikina. Osasin suggestoida itseni niin, etten kuullut enkä nähnyt mitään muuta.

Ensimmäisen päivän jälkeen Laine oli vasta toisena, sillä volttien viimeiseissä kierteissä jalat hajosivat, - Päätin, että finaalissa ei niin enää käy. Kaikki osuikin aivan nappiin... keskittymisestä voitto on kiinni. Nykyisissä oloissa olisi mielenkiintoista nähdä vuoden 1967 Lasse Laine, sillä superlonmontut ja volttialustat takaavat tuhannet ja taas tuhannet turvalliset toistot. Vaikeatkin liikkeet uppoaisivat ”tietokoneeseen”, hymähtää Laine. - Kun treenasin kaksoisvolttia, kierteellä putosin puoli metriä korkealle patjalla. Kun sieltä tuli niskoilleen alas, ei pää kääntynyt kahteen viikkoon. Nykyisiin monttuihin voi tulla alas miten päin tahansa,

Laine pääsi yrittämään onneaan vielä kolmiin EM-kisoihin, mutta permannon sijoituksiksi jäivät tilat 7-4-10. Neljäs tila tuli Madridista 1971. - Tein silloin elämäni sarjan ja kaikki meni nappiin. Viisi sadasosaa jäin hopeasta, pronssin hävisin, kun mninulla oli heikompi sijoitus kuusiottelussa. Madridiin Laine joutui maksamaan itse matkansa, joskin sai jälkikäteen kulut takaisin. Liitolla olii varaa vain yhden voimistelijan lähettämiseen.

Laine selvityityi Mexicon olympiakisoihin 1968, mutta jäi varamieheksi. - Olin 1967 syksyllä esikisoissa, mutta talvella lihas repesi hauiksen ja hartian välistä. En tervehtynyt karsimaan paikoista. - Rantakarin Hannu loukkasi Mexicossa kätensä, hyvä kun pystyi puristamaan käden nyrkkiin. Jukka Uunila sanoi, että Laine voimistelee, mutta Voimisteluliitto pani hanttiin. - Olin silloin hyvässä kunnossa. Sawao Kato olisi saattanut minut permannolla voittaa, mutta tuskin muut. Kieltämättä olen yhä katkera.

Lasse Laine


Lähdeaineisto Kilapkenttien sankarit 2 951-30-8903-7 

perjantai 28. marraskuuta 2014

Juhani Peltonen – huippuseuran suomalaissiipi

Isä toivoi Juhani Peltosesta yleisurheilijaa. Pojassa oli ainesta, 100 meriä kulku kumitossut jalassa 11,4 ja hapenottokyky oli hiihtäjien tasoa. Jussi ei raaskinut luopua pallosta. Juoksijan kyvyiööä oli sitä paitsi käyttöä jalkapallokentillä: - nopesu antoi itseluottamusta. Luontainen kestävyys merkitsi, että saatoin harjoitella lajinomaisesti. Aikaa ei tarvinnut tuhlata lenkkeilyyn.

Pääsy Euroopan valioseuroihin ei Suomesta kuitenkaan käy mutkattomasti, oli lahjoja kuinka paljon tahansa. Peltonenkin tarvitsi tilaisuutensa. Ja kun sen hetki löi, hän ei epäröinyt, tilaisuutta ei voinut hukata, hän ei saanut epäonnistua.

Peltonen valittiin Pohjola-Muu Eurooppa-otteluun v. 1965 Kööpenhaminaan. Eikä hän hukannut etsikkoaikaansa; maali oli Juhani Peltosen jalkapallouran ratkaisevin. Ruotsin Harry Bild oli aikaimoinen tekniikkamies, jonka aivoitukset loihtivat Peltoselle tuhannen taalan paikan. Peltonen pääsi vetämään läheltä, eikä hän erehtynyt.

Aluksi hän oli ehkä vähän harmissaan, kun ei ollut pystynyt samaan ensimmäisellä puoliajalla, silloin Euroopan maalissa seisoi legendaarinen Lev Jasin. Suomalaisen pallo upposi Hans Tillkowskin taakse.
Mutta kohta alkoi helpottaa. Tillkowski oli Saksan kansallissankereita, maalivahti, jole maaila seuraamuksetta tehdä. Seuraavana päivänä Peltosen nimi painettiin lihavalla kaikkiin sakalaislehtiin.

Tillkowskilla oli epäkiitollinen tehtävä sinetöidä myös Peltosen ammattilaisuran lopullinen vahvistus. Tillkowski oli maalissa neljä viikkoa myöhemmin kun Länsi-Saksan ammattilaiset ilmestyivtä Helsingin Olympiastadionin ruoholle. Jälleen Tillkowski sai kaivaa Juhani Peltsen laukoman pallan verkostaan.

Sopimusneuvottelu käytiin Valkeakoskella Hamburge Sport-Vereinin kanssa. Sopimus syntyi. Eniten Peltosta kismitti, ettei hän päässyt Hampuriin heti. Vuorineuvos Juuso Walden vaati, että Peltonen pelaa SM-sarjan loppuun.

Peltoselle annettiin sentään lupa käväistä Hampurissa HSV;n ja Manchester Unitedin ystävyysottelussa. Peltosen ”ylivoimaisin” maali tynyti Bundesliigan ottelussa Dortmundia vastaan. Kukapa muu olisikaan vastajan maalissa... Tillkowski. - Olin tuossa vaiheessa elämäni kunnossa. Nautin täysin rinnoinj saksalaisesta perusteellisuudesta. Joka otteluun valmistauduttiin leirillä maaseudun rauhassa,. Keskittyminen oli minulle uutta ja niin täydellistä, että olo ennen otteluita oli kevyt kuin peipposella.

Tilanne oli metka. Ennen ottelua Tillkowski palkittiin vuoden parhaana saksalaispalloilijana. Palkinnoksi ojennettiin valtavankokoinen kultapalloa.- Lohkaisin siinä heti kavereille, että Hansin pelit on tänään pelattu. Tuon kultapallon jälkeen mielenkiinto karkaa harakoille. Peltonen sai nappisyötön ja pääsi vetämään kaukaa, 30 metrin päästä kohti ylänurkkaa. - Oikeastaan Seelerin syöttö oli vahinko. Hän tapasi ottaa tuollaiset pallit vielä itselleen, mutta huusin, että anna olla. Pallo nousi koko ajan ja niin niin yläkulmaan kuin mennä voi...

Peltonen sai siinä ottelussa harvinaiset kuusi pistettä. Hän oli noussut maailmanluokan pelaajaksi. - Peli kulku, maali innosti, oli kevät. Peltonen eli pitkän uransa huippuhetkiä. Kohtuuden nimessä on muistettava, ettei Juhani Peltonen ollut mikään maalihai. Hän oli ennen kaikkea järjestelijä, pelin rakentaja, joka herkutteli enemmän syöttämisestä ja pallon älykkäästä siirtelemisestä kuin sen suoraviivaisesta toimittamisesta maaliin. Juhani Peltonen oli pikkupoikana tekniikka taituri, joka yli kaiken nautti vastustajien naruttamisesta.

Juhani Peltonen

Juhani Peltonen - palloilupioneeri Saksassa
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/juhani_peltonen_-_palloilupioneeri_saksassa_23100.html#media=23101
Juhani Peltonen muistelee Aulis Rytköstä lämmöllä: ”Hiljaiseksi vetää”


Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 2 ISBN 951-30-8903-7

torstai 20. marraskuuta 2014

Jorma Pilkevaara – eurooppalainen koripallotähti

Kasainvälisen tason tähtipelaajt ovat olleet ylen harvinaisia suomalaisessa koripalloilussa. Yksi kuitenkin on: Jorma ”Pilkku” Pilkevaara, v. 1967 Helsingin EM-kisojen tähtiviisikon jäsen.
Suomen joukkuetta tsemppasi valmentaja Kalevi Tuominen, jota Pilkevaara aivan erityisesti arvostaa. - Vaikka harjoittelimme kovaa kolme kertaa päivässä, kesäleireillä oli aina kivaa. Kallu osassi psyykata tyäntekoon ja toisaalta kaivoi myös esin erinomaisen yhteishengen koko ryhmän välille, kehaisee Pilkevaara.

Suomi pelasi alkulohkonsa Helsingin jäähallissa, ja pääosan paakaupunkiseudulta kootun joukkueen pelaajat saivat asua kotonaan. Suomi sai EM-kisoille lentävän lähdön, kun Hollanti polvistettiin avausottelussa 83-70. - Saimme juuri sellaisen voiton, jota hyvälle turnaukselle tarvittiin, kuvailee 15 pistettä tuossa pelissä heittänyt Pilkevaara. Päivää myöhemmin kaatui Romania tarkassa pelissä 57-51. Pilkun saalis oli 7 pistettä. Ensimmäinen tappio kärsittiin pronssia lopulta vieneelle Puolalle 68-83. Pilkevaara pommitti komeasti kuitenkin 23 pistettä.

Kisojen jännittävimmässä ottelussa iskivät yhteen Suomi ja Tsekkoslovakia. Vähäkorisessa ottelussa Suomi hankki riemuvoiton 54-49, ja menetyksen yksi arkkitehdeistä oli 12 pinnaa pussittanut Pilkevaara.
Seuraavana päivänä Helsingin jäähalliin ahtautui yli 11 000 katsojaa. Vastassa oli Jugoslavia, jonka voittamalla Suomi olisi kavunnut peräti mitalipeleihin asti.
Jugoslavia hallitsi ottelua ja piti Suomen takaa-ajajana. Tunnelma hallissa oli etelämaalaisen kiihkeä. - Prässäsimme ylhäällä, kun tuomari yhtäkkiä antoi mitättömästä tilanteesta Olli Ahoselle toisen tahallisen virheen ja passitti hänet suihkuun, muistaa Jorma Pilkevaara. Ennätysyleisölle tuomio oli liikaa ja mellakka oli valmis.
  • Katselijat heittelivät kaikenlaista rojua kentälle. Peli oli keskeytettävä pariksikymmeneksi minuutiksi. Me pelaajat yritimme rauhoittaa kansaa, mutta mikään ei auttanut. He eivät edes tajunneet, mistä Ahosen ulosajo johtui ja tilanne ryöstäytyi täysin käsistä.
  • Me painuimme pukusuojaan. Kun pelit käynnistyi uudelleen, hyvä vireemme oli kadonnut ja ottelu karkasi käsistä, selvittää 16 pistettä tehnyt Pilkevaara. Jugoslavia voitti 68-59.

Viimeisessä alkulohkon ottelussa Suomi löi Belgian 82-62 ja lähti sijoituspeleihin Tampereelle. Ottelussa viidennestä tilasta Suomi hävisi Romanialle 64-71. Pilkevaara heitti tässä päätöskamppailussa kymmenen pistettä. Suomi sijoittui kuudenneksi, mikä on kaikkien aikojen paras miesten koripallosaavutus. Pilkevaata oli Suomen joukkueen paras pistenikkari 122 pinnallaan. Hänen heittoprosentinsa turnauksessa oli 49 (109 heittoa 53 sisään). Hän koppasi 21 levypalloa ja sai 26 virhettä.

Historiaa Pilkevaara teki tultuaan valituksi kisojen tähtiviisikkoon.- Erityistä mielihyvää aiheutti se, että sain toiseksi eniten äänia Espanjan Emiliano Rodriquezin jälkeen. Muut tähtiviisikon miehet olivat Neuvostoliiton Modestas Paulauskas ja Anatoli Polivoda sekä Puolan Mieczyslav Lopatka.
Vuosi 1967 jäikin Pilkevaaran pitkän peliuran parhaaksi, Torpan Pojat oli voittanut Suomen mestaruuden, ja ToPo:n Euroopan Cup-pelin perusteella Pilkevaara valittiin jopa Euroopan joukkueeseen Belgian turnaukseen.

Tuon turnauksen jälkeen hänelle tarjottiin ammattilaissopimusta Belgian Bruggessa. Silloin mies ei kuitenkaan halunnut riskeerata juuri saamaansa opiskelupaikkaa Helsingin yliopiston voimistelulaitoksella, ja niin jäin ammattilaisuus kokematta.

Jorma Pilkevaara





Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 2 ISBN 951-30-8903-7 

tiistai 18. marraskuuta 2014

Kai Pahlman – pallo, banaani ja piano

Kai Pahlman, kevyen musiikn mestari ja banaanipotkun jäljitelemätön taitaja, on jatkuvasti kaikissa papereissa, joissa ammattia kysytään, musiikin opiskelija. Vuonna 1958 Kai Pahlman 14-vuotisen opiskelun jälkeen poistui priimuksena Sibelius-Akatemian oppilaspaikoilta. Pikkupoikana hän koulun ja musiikkituntien välillä leikki muiden 8-10-vuotiaiden pikkupoikien kanssa pallolla Helsingin Kalliossa Aleksis Kivenkadun varrella sijaitsevan Harjn ruumishuoneen pihavihriöllä.

Jo silloin Kaitsu oli pallon kanssa oppinut omalaatuisia temppuja, ja sitten hän lähetti yllättävän kierrelaukauksen. Pallo osui rakennuksen ikkunaan, joka särkyi alkutekijöihinsä. Onneksi pojille ja tietysti tuon tekijälle ei kukaan sisälläolija valittanut mitään. Kierteestä syntyi vähitellen ns, banaanipotku, joka on jäänyt jalkapallon aikakirjoihin maassamme.

Musiikki ja jalkapallo löivät Kaitsun harrastuksissa kättä toisilleen. Yhteistyö kesti parisenkymmentä vuotta, ja jalkapallosta hän siirtyi katsomon puolelle, mutta musikki jatkuu yhä.

Kaitsu oli maa- ja sarjaotteluissa kassamagneeti, joka tempauksillaan veti yleisön mukaansa. Niinpä hänen HJK:ssa pelatessaan Olympiastadioinin katsomot suorastaan pullistelivat. Parhaimmillaan HJK:ta ja eritoten Kaitsua seurasi 15000 – 18000 lipun lunastanutta. Jokainen paikalle tullut tiesi, että Kaitsun pelatessa syntyy aina melkoista silmänruokaa. Hän heilutti tahtipuikkoa mestarillisesti. Hän oli Sörkän Sibelius, jota jotkut käyttivät pilkkanimenä. Toiset silti ihailivat tätä nimeä. Kaitsu oli vihreän veran taitelija.

Joskus tosikkomaiset erotuomarit eivät aina sulattaneet hänen temppujaan. Niinpä joku pillipiipari antoi hänelle jopa varoituksen ennen ottelua. Kaitsu ampui sarjaotteluissa vuosina 1956-1972 yhteensä 191 maalia, joista banaanipotkuiki merkittiin 145 täysosumaa. Kaitsu pelasi 56 A-maaottela ja kuului aina joukkueen kantaviin voimiin. Hän kamppailee tasaväkisesti maamme kaikkien aikojen parhaan pelaajan tittelistä yhdessä Aulis Rytkösen ja Eino Soinion kanssa. Viimeksi mainittu valittiin arvokisojen ainoana suomalaisena all-stars-yhdistelmään Tukholman olympiakisoissa 1912.

Kaitsu säesti vuonna 1979 Aura-yhtiön järjestämässä presidentti-illassa tasavallan silloista presidenttiä Urho Kaleva Kekkosta, joa nuoruudessaa oli harrastanut laulua mm. YL:n riveissä. Aktiiviuransa jälkeen Kaitsu toimi HJK:n vlamentajana 1970-luvulla.

Kai Pahlman

Jalkapallopersoona Kai Pahlman kuollut
http://yle.fi/urheilu/jalkapallopersoona_kai_pahlman_kuollut/6540399

Kai Pahlman on kuollut
https://www.youtube.com/watch?v=yjcUFaWBfmA&list=PLdXQJvflTFQnztaxeAWtF8AVPxeJaZFUh

https://www.youtube.com/watch?v=k3-vHu5dr50&list=PLdXQJvflTFQnztaxeAWtF8AVPxeJaZFUh&index=4




Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 3 ISBN 951-30-8902-9

maanantai 17. marraskuuta 2014

Timo Mäkinen – The Flying Finn

Timo Mäkinen ja kuuluisa ajokki Morris Cooper S

Suomalaisen ralliautoilun nousu maailman kärkeen 1960-luvun alkupuoliskolla lienee yksi maamme urheiluhistorian voimakkaimmista mullistuksista. Ralliautoilijoiden menestykset samaistettiin juoksijooiden urotekoihin puoli vuosisataa aiemmin aina uudelleen käyttöön otetun Flying Finns-nimitystä myöten. Vanha tarina soviteltiin uuden ajan henkeen: nyt Suomi ajettiin maailmankartalle.

Sää Merialpeilla oli surkein miesmuistiin. Lumihiutaleet olivat kuin jalkarättejä, eikä Morris ”Minin” tuulilasin takaa nähnyt juuri autonkonepeltiä pitemmälle. Ensimmäinen pikataival oli 47 kilometriä pitkä Col de Granier, ja se ajettiin valtavassa lumisateessa. Mäkinen ei nähnyt kovin paljon autostaan, mutta hän ajoi ylivoimaisesti nopeimman ajan. Hän ohitti matkalla 19 edellään lähtenyttä autoa. Vaikka Paddy Hopkirk oli samanlaisella BMC-tallin Morris Cooper S:llä toiseksi nopein, hän jäi Mäkisestä melkein kaksi minuuttia.

Toinen pikataival, Chamrousse, ja Hopkirk jäi 80 sekuntia lisää. Ja sama tahti jatkui. Kun auto saapuivat tauolle Gapin pieneen alppikaupunkiin, letkaa veti Mäkinen. Hän oli aloittanut kilpailun numerolla 52! - Timo ajoi aivan kuin eri kilpailua kuin muut, Paul Easter on muistellut. - Hän oli murhaavan ylivoimainen.

Lunta satoi koko ajan lisää. Sitä kinostui teille niin paljon, että monille pelkkä eteenpäin pääseminen alkoi käydä mahdottomaksi. Mäkisen autosta halkesi kerran tuulilasi kun hän joutui sukeltamaan tien yi pakkautuneen lumivallin läpi.
Stuart Turnerin johtama brittitalli oli varautunut huonoa keliä varten. Se oli tuonut Monteen ennennäkemättömän määrän renkaita kuutta autoaan varten, 550 kappaletta. Parhaimman tuoreeseen lumeen näyttivät purevan Mäkisen Suomesta hankkimat liukuesterenkaat, joissa kussakin oli 600 veitsenterävää 12 millin nastaa. Lisäksi Mineissä oli sähkölämmitteiset tuulilasit ja auton nokalla viisi ylimääräistä valaisinta näyttämässä tietä. Ne olivat enemmän kuin tarpeen.

Keskieurooppalaisia kilpailijoita putosi leikistä rypäleinä. Jokaisen erikoiskokeen alussa lähtijöitä oli vähemmän kuin edellisessä. 240:stä ralliin startanneesta autokunnasta vain 35 selviytyi ”etape finaleille”, Monte Carlosta lähtevälle viimeisen yön osuudelle. Mäkisen ja Easterin Mini oli ainoa, joka oli selviytynyt matkasta ilman myöhästymispisteitä.

Viimeisen lenkin alkaessa Mäkisellä oli kymmenen minuutin johto seuraaviin, belgialaiseen Lucien Bianchin ja ranskalaiseen Patrick Neyret`n Citroeneihin. He sortuivat vääriin rengasvalintoihin ja menettivät viimeisetkin mahdollisuutensa. Ratkaiusosuudeksi tarkoitetussa viimeisen yön kuudesta erioiskokeesta tuli Mäkisen riemusaatto. Hän voitti pikataivalajoissa seuraavaa yli 19 minuuttia.

Mäkinen oli liittynyt BMC-talliin 1962 ja ajanut aluksi Austin Heakley 3000:a. Hän tuli nopeasti tunnetuksi kuljettajana, joka oli kotonaan alustalla kuin alustalla, kelissä kuin kelissä.
Ralliautoilun historiaan Mäkinen kirjoitti nimensä varsinaisesti etuvetoisen Cooper S.n ratissa. Hän teki temppuja, joista rallimaailmassa ei ollut ennen kuultukaan. Tapa, jolla hän vei ”koirankoppia” Alpien serpentiineillä, muistutti enemmän heittämistä kuin ajamista. Ja heittämistä se oikeastaan olikin, sillä Mäkinen käänsi auton tiukoissa mutkissa vasemaan jalan jarrutuksella, oikea jalka koko ajan kaasupolkimella.

Mäkisen huioppuvuodet osuivat 1960-luvulle ja 1970-luvun alkuun. Jos ralliautoilun MM-sarjaa oli ajettu jo tuolloin, hänen nimensä olis sen tilastoissa paljon korkeammalla kuin se on nyt, Mäkisen neljän MM-osakilpailuvoiton joukossa on kuitenkin ainutlaatuinen RAC-rallin hattutemppu, kolme peräkkäistä voittoa vuosilta 1973-75, jota brittiläiset rallifanit muistelevat edelleen uskomattomana saavutuksena.

Suomalaisessa rallihistoriassa ”Maestro” M'kisen paikka on kiistatta ensimmäisenä. Hänen neljä voittoaan Juväskylän Suurajoissa elävät yhä vahvasti suomalaisen ralliyleisön mielessä. Kaikkein suurimmaksi tarinat ovat kasvaneet vuoden 1967 kilpailun voitosta, jossa Mäkinen ajoi puolet Ouninpohjan 25 kilometrin pitkästä pikataipaleesta Minin konepelti pystyssä – eikä jäänyt EK:n nopeimmasta kuin muutaman sekunnin. Siinä on sitä samaa sankariainesta kuin Lasse Virenin kaatumisessa ja voitosta Munchenin olympiakisojen 10 000 metrillä.

Timo Mäkinen

Tässä on auto, jolla Timo Mäkinen aloitti ralliuransa
http://www.ksml.fi/erikoissivut/autot/timo-makisen-legendaarinen-triumph-tr3-1957-jalleen-jyskalan-maisemissa/1882513

Jyväskylän Suurajoissa juhlittiin Timo Mäkistä ja mallikelpoista yleisöä
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/jyvaskylan_suurajoissa_juhlittiin_timo_makista_ja_mallikelpoista_yleisoa_81519.html#media=81521

Timo Mäkinen with Mini Cooper S at 1000 Lakes Rally 1967
http://www.youtube.com/watch?v=5fV6fUR3OeU

Jyväskylän suurajot 1987 - EK13 (YLE) - Onboard Timo Mäkinen
http://www.youtube.com/watch?v=umQZP4bSCck

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 1 ISBN 951-31-8904-5


sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Arto Tiainen – kohtalokkaat sekunnit

Arto ”Tintti” Tiainen nousi edustustehtäviin 25-vuotiaana vuonna 1956. Silloin hän hiihti Cortinan olympiakisoissa 15 kilometriä sijoittuen 26:nneksi. Jo Cortinassa nähtiin, että alppi-ilmasto ei sovi Tiaiselle, sillä tuo 26.sija ei suinkaan vastannut hänen silloista kuntoaan.
Seuraavat olympiakisat vuonna 1960 Squaw Valleyssä pidettiin myös korkeassa ilmanalassa. Tiaisen menestys edelleenkin oli vaatimaton. Hän oli 30 km:llä 18.s, eikä päässyt enää hiihtämään muita matkoja.

MM-kisaurakkansa Arto Tiainen aloitti Lahdessa 1958. Siellä hän teki tasaista jälkeä kaikilla hiihtämillään henkilökohtaisilla matkoilla: neöjäs 50 kilometrillä, viiden 30 km:llä ja 12.s 15 kilometrillä. Ensimmäisen suurkisamitalinsa Arto Tiainen sai Lahden viestissä, jossa hän hiihti toisen osuuden Suomen pronssia saavuttaneessa joukkueessa.

Arto Tiaisen suurkisaura ei sujunut aivan onnellisten tähtien alla. Vasta 30-vuotiaana hän vihdoin pääsi mukaan kansainväliseen huippuavuhtiin. Hänestä tulikin yksi maailman luotettavimmista 50 kilometrin hiihtäjistä.
Neljänsissä suurkisoissaan 1962 Zakopanen MM-laduilla Tiainen taisteli tiukasti 50 kilometrin mitalleista. Ruostin Sixten Jernberg oli kisassa täysin ylivoimainen, mutta himmeimmistä mitaleista käytiin todellinen sekuntitaistelu. Tässä kamppailussa onnekkain oli Ruotsin hopeaa vienyt Assar Rönnlund. Hän voitti pronssimitalisti Kalevi Hämäläisen 3,7 sekunnilla ja Arto Tiaisen 4,4 sekunnilla. Kuten MM-lahdessakin Arto Tiainen sai tyytyä viidelläkympillä neljänteen tilaan, vain 0,7 sekuntia pronssista.

Innsbruckin olympiakisojen 50 kilometristä 1964 oli vähällä tulla ruotsalaisten jäsentenväliset. Kultamitalin puolustaja Kalvei Hämäläinen johti kisaa ensimmäiset 35 kilometriä, mutta hiipui lopuksi sijalle 16.
MM-Zakopanen tapaan kärkikaksikon Innsbruckissa muodostivat Aixten Jernberg ja Assar Röönlund. Nyt oli vihodoin Arto Tiaisen vuoro olla parempi sekuntitaistelussa, Arto Tiainen kukisti Ruotsin Janne Stefanssoini 6,2 sekunnilla ja otti 33-vuotiaana olympiapronssin uransa ensimmäisen henkilökohtaisen suurkisamitalin.
Innsbruckissa Arto Tiainen kiidätti Suomen hopeajoukkueen viestiä toisella osuudella,

Ainoan kerran Arto Tiainen oli suurkisojen henkilökohtaisilla matkoilla mukana kultataistossa 1966 Oslon MM-kisoissa. Suomen panos kisassa oli varsin näyttävä. Hannu Taipale johti kisaa vielä 37 kilometrin kohdalla, mutta väsähti lopussa,
Tämän jälkeen Suomen valttikortiksi nousi Arto Tiainen. Hän johti kisaa aivan loppukilometreille asti. Maaliin saapuessaan Tiainen iski pöytään sellaisen kärkiajan, etteis siihen ollut mahdollisuuksia kuin jo kaksi maailmanmestaruutta Oslossa voittaneella Gjermund Eggenillä. Ja niin vain kävi, että viimeisillä kilometreillä takaa-ajoasemaansa hyväksi käyttäen Eggen onnistui puristaa Tiaiseen 10,4 sekunnin ero.

Tiaisen hopean lisäksi Suomen erinomaista panosta täydensivät Eero Mäntyrannan pronssi ja Hannu Taipaleen viides sija.

Neljänsiin olympiakisoihinsa Arto Tiainen osallistui 1968 Grenoblessa sijoittuen 30 kilometrillä 16:nneksi. Arto Tiaisen 50 kilometrin menestystä kansainvälisissä kisoissa kuvaavat hänen todella monet voittonsa. Tiainen oli kestävin Ounasvaaralla viidesti (1957-58 ja 1962-64), viidesti Puijolla ( 1957 ja 1959-62), kahdesti Salpausselällä (1959-60) ja Holmenkollenilla (1964-65). Lisäksi Tiainen voitti SM-kultaa neljä kertaa 1960, 1962-63 ja 1968. 15 kilometriä Tiainen voitti Puijolla neljästi: 1958, 1960 ja 1963-63. Falunista tuli 30 kilometrin voitto 1959.

SM-hiihdoissa Arto Tiainen saavutti kaikkiaan 24 mitalia:14 henkilökohtaista ja 10 viestimitalia, SM-kultaan hän ylti henkilökohtisilla matkoilla kahdeksan kertaa ja viestissä kolmesti.

Arto Tiainen





Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 3 ISBN 951-30-8902-9

perjantai 14. marraskuuta 2014

Veikko Kankkonen – tyyliniekka vailla vertaa

Veikko Kankkosen läpimurto mäkihyppääjänä tapahtui v. 1957, jolloin hän voit 17-vuotiaana Holmenkollenin nuorten sarjan kilpailun. Ensimmäinen suurkilpailuedustus kolme vuotta myhemmin Sguaw Valleyn talviolympiakisoissa muodostui pettymykseksi, sillä tuloksena oli vaatimaton 40. sija. MM-Sakopanessa 1962 epäonni jatkui, kun Kankkonen törmäsi normaalimäen ensimmäisen hyppynsä päätteeksi tv-kameraan, katkaisi suksensa ja satutti jalkansa. Hän pystyi kuitenkin käymään kilpailun loppuun, mutta sijoitus oli vaatimaton 34:s. Suurmäessä suoritustaso vastasi paremmin senhetkistä kuntoa: kymmenes sija.

IX olympialaisissa talvikisoissa Itävallan Innsbruckissa on olympiaohjelmassa ensimmäistä kertaa kaksi mäkikilpailua ja kummassakin kolme hyppyä, joista vain kahden parhaan pisteet otetaan lopputuloksissa huomioon.
Suomella oli täysi edustus eli neljä miestä, joista suosikkeihin kuuluivat Keski-Euroopan mäkiviikon vajaa kuukausi aikaisemmin voittanut 24-vuotias Veikko ”Viki” Kankkonen ja 23-vuotias Niilo Halonen, vuoden 1960 olympiahopea- ja vuoden 1962 MM-pronssimitalimies. Molemmat lahtelaiset ovat esiintyneet lupaavasti myös harjoituksissa, mutta Halosen mahdollisuuksia heikentävät sairastuminne ja lääkekuuri vain muutama päivä ennen 70 m:n kilpailua Seefeldin Toni Seelos-mäessä. Suomalaisten lisäksi vahvimpia mitalintavoittelijoita ovat Norjan Toralf Engan ja Torgeir Brandtzäg sekä itä-saksalaiset Helmut Recknagel ja Dieter Neuendorf.

Häikäisevän kaunis talvisää suosii perjantaina klo 14 alkavaa olympiakilpailua, ja intapäivän aurinko saa Tirolin lumiset alpit hehkumaan. Ensimmäinen kierros tarjoaa sekä odotettuja että yllättäviä ratkaisuja. Sensaatiosta vastaa Tsekkoslovakian Josef Matous, joka venyttää uudeksi mäkiennätykseksi 80,5 m ja johtaa kilpailua pistein 114,30. Engan jää pituudessa puolitoista metriä ja on toisena ennen Neuendorfia, Veikko Kankkonen hyppää koko joukon viimeisenä numerolla 54, mutta epäonnistuu pahoin 77 m:n lentonsa päätteeksi. Yhteispisteet 95,90 riittävät vasta 29.sijaan.

Toisella kierroksella Kankkonen terästyy ja liitelee lähtölavan alentamisesta huolimatta komeasti 80 metriä. Päivän komein hyppy hellyttää tuomareita antamaan tyylipisteiki sarjan 18 – 18,5 – 19 – 18 – 18,5, jotka nostavat suomalaisen 25 pykälää ylöspäin, neljänneksi pistein 211,80. Johdossa on Engan lukemin 224,40, seuraavina Matous 218,20 ja Neundorf 214,70. Muut suomalaiset eivät pysty kamppailemaan mitalisijoista.

Normaalimäen olympiakilpailu huipentuu kolmannen kierroksen viimeiseen hyppyyn. Mäkitornin huipulla vamistautuva Veikko Kankkonen tietää tilanteen: mahdollisuus voittoon on olemassa, mutta se vaatii täysosumasuoritusta. Monet aiemmat epäonnistumiset suurkisoissa häivähtävät mielessä, mutta ne pyyhkiytyvät hetkessä muistin syväkerroksiin keskittymisen kohotessa huippuunsa. Voimakas potku takalaudasta ja liukuun... Kello on 15.25, kun Suomen toivo lennähtää terävästi Seefeldin taivaalle ja liitelee tasapainoisessa nojassa kohti monttua. Lento päättyy 79 m:n kohdalla pehmeään kauniiseen alastuloon ja saa runsaslukuisen suomalaisyleisön ulvomaan riemusta. Kankkonen jää pipoaan sukien seuraamaan tyylipisteiden näyttöä. Tulostaululle välähtää numerosarja 18 – 17,5 -18 – 18 -18 , sijaluku 1 ja yhteispisteet 229,90. Suomi on saanut mäkihypyssä toisen kultamitalinsa olympiakisoissa kautta aikojen.

Veikko Kankkonen tempaistaan sukset jalassa kultatuoliin, ja riehas juhlamylläkkä jatkuu aina iltamyöhälleasti. Ensimmäinen olympiavoittajamme Antti Hyvärinen, on nyt nauttimassa menestyksestä mäkijoukkueen valmentajana. Hopeamitali menee Norjan Toralf Enganille, pronssi saman maan Torgeir Brandtzägille ja neljäs sija tsekkiyllättäjälle Josef Matousille. Niilo Halonen on 14.s, Ensio Hyytiä 20.s ja Antero Immonen 31.s.

Innabruckin talviolympiakisojen viimeinen kilpailu käytiin sunnuntaina 9. helmikuuta 1964 Bergiselin 90 m:n mäessä. Voittajasuosikkeja olivat 70 m:n kisan kärkimiehet, jotka pitivätkin pintansa ennakkopaineista huolimatta, Ensimmäisen kierroksen ylivoimaisesti näyttävimmän hypyn teki Veikko Kankkonen, joka mäkiennätystä 95,5 m sivuten sai lähes täydellisestä suorituksestaan tyylipisteiksi numerosarjan 18,5 – 19,5 – 19 – 18,5 – 19 ja ylivoimaisen johtoaseman yhteispistein 118,9.

Toisella kierroksella Viki joutui valmistautumaan epävarmassa mielentilassa, sillä toinen suksi oli rikkotunut ensimmäisessä hypyssä. Käyttöön oli otettava varasukset, jotka nekään eivät olleet parhaat mahdolliset, sillä ne oli korjattu harjoituksissa sattuneen tapaturman jälkeen. Lähtölavan alentamisesta johtuen hyppyjen pituudet jäivät useita metrejä ensimmäiseen kierrokseen verrattuna. Ennen Kankkosta pistin hyppy oli Toralf Enganin 90,5 m. Suomalainen venytti omalla vuorollaan täsmälleen samoihin lukemiin, mutta paha horjahdus ja käden hipaisu alastulossa maahan romutti kultamitalin varmistumisen jo tässä vaiheessa, Arovstelutuomarit näkivät tapahtuma kovin eri tavoin Kanadan Dokka 9,0 Italian Valle 17,0, Suomen Koskivuori 15,0, Saksan Leonhard 18,5, Sveitsin Zysset 18,0. Kahden kierroksen jälkeen kärjessä oli Engan, toisena Kankkonen ja kolmantena Brandtzäg.

Kolmannella kierroksella Engan jäi 73 metriin, kun taas hänen maanmiehensä Torgeir Brandtzäg pääsi 87 m ja siinä vaiheessa johtopaikan – lopullinen ratkaisu jäi Veikko Kankkoselle. Jälleen suksia vaihtanut lahtelaismestari venytti viimeisen kierroksen pisimmän hypyn 88 m, ja suoritus päättyi istahtamiseen, toinen kultamitali kariutui näin harmittaviin epäonnistumisiin kahden hypyn viimeistelyssä. Mitalijärjesty oi 1) Toralf Engan 230,7 2) Veikko Kankkonen 228,9 3) Torgeir Brantzäg 227,2. Niilo Halonen sijoittui 14:nneksi, Ensio Hyytiä 23:nneksi ja Antero Immonen 31:nneksi.

Kilpailun jälkeen suomalaistuomari Hannu Koskivuori joutui ennakoimattomaan penkkiurheilijoiden ja lehdistön ryöpytykseen. Pauhtaan matematiikan mukaan Kankkonen olisi ottanut toisen kultamitalinsa, jos Koskivuori olisi antanut hänen toisesta hypystään 17 tyylipistettä 15 asemesta.

Veikko Kankkonen

Veikko Kankkonen muistelee olympiavoittoaan – katso haastattelu
http://yle.fi/uutiset/veikko_kankkonen_muistelee_olympiavoittoaan__katso_haastattelu/7062705
Veikko Kankkonen 1964 olympialaiset
http://www.youtube.com/watch?v=8Pt-_nLfsOA

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 2 ISBN 951-30-8903-7 

torstai 13. marraskuuta 2014

Kari Liimo – Geneven ihmeen pääarkkitehti

Suomi oli päässyt koripalloilussa olympiakisoihinvain omissa kisoissa 1952. Kaksista EM-kisoista oli tuliaisina 14:s sija. Tulisieluisen valmentajan Kalevi Tuomisen johdolla Suomen joukkue kävi rajuun taistoon Genevessä. Peräkkäin kaatuivat Unkari, Israel, Sveitsi, Kreikka, DDR, Itävalta ja Bulgaria. Ja suomalaisen urheiluyleisän suureksi hämmästykseksi Suomi oli selvittänyt tiensä Tokion olympiakisoihin.

Suomen joukkueen hahmoksi nousi 20-vuotias ja 200-senttinen Helsingin Kisa-Tovereiden Kari Liimo. Jo 17-vuotiaana miesten maajoukkueeseen nousseen Liimon teknisesti hyvä, pehmeä ja vaikeasti torjutava heitto nosti helsinkiläsimuorokaisen Geneven karsintaturnauksen korikuninkaaksi. Kari Liimo oli Suomen ”Geneven ihmeen” pääarkkitehti.

Lokakuun Tokion olympialaisissa Suoomen pelasi lähes odotetusti. Suomen saalis Tokion olympialaisista oli neljä voittoa, viisi tappiota ja 11:s sija. Onneton 51-73 tappio Uruguaylle alkulohkon ottelussa vei mahdollisuudet kahdeksan parhaan joukkoon. Sen jälkeen Suomi ei ole selvitynyt olympiakisoihin.

Suomen harvalukuinen menestystarina sai jatkoa vielä vuoden 1967 omissa EM-kisoissa, jotka pelattiin Helsingissä ja Tampereella. Alkulohkossa Suomi otti viisi voittoa ja kärsi kaksi tappiota. Niukasti Suomi putosi pois mitalikamppailuista. Ottelut sijoista 5-6 alkoivat 73-60 voitolla Israelista, Päätösottelussa vastassa oli Romania, jonka Suomi oli alkulohkossa voittanut 57-51. Mutta Romania-otteluun ei ilmestykään Suomen voimahahmo Kari Liimo. Mitä nyt? Kari Liimo oli saaut harjoituksissa pallon päähänsä sellaisella voimalla, että tuli lievä aivotarahdys ja lääkäri kielsi pelaamisen. Romania voitti päätösottelun 71-64. Kuudenneksi sijoittunut Suomi sai hienolla pelillään kotiyleisön varauksettoman suosion ja kaikkien aikojen parhaan EM-sijoituksen.

Liimo jatkoi hyviä esityksiään vuoden 1965 Moskovan EM-kisoissa ja sai kutsun USA:han Brigham Young-yliopsitoon. Saman vuoden syksynä Liimo valittiin Euroopan koripallofestivaaleihin Eurooopan joukkueeseen,mutta lähtö USA:han esti osallistumisen.

USA:ssa Liimo osoitti, että hänen taitonsa riittivät myös lajin emämaassa. Ensimmäisenä yliopistovuotenaan hän pääsi sarjan all stars-viisikkoon. Toinen ylisopistovuosi oli Liimon huippuvuosi, sillä hän pelasi kauden 17,2 pisteen keskiarvolla.

Liimo palasi Suomeen ja jatkoi pelaamista maajoukkueessa ja SM-sarjassa. Uran päätyttyä vuonna 1975 hän toimi valmentajana SM-sarja ja maajoukkuetasolla yhtäjaksoisesti aina vuoteen 1991 asti.

Kari Liimo




Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 1 ISBN 951-31-8904-5


lauantai 8. marraskuuta 2014

Eero Mäntyranta – Mr Seefeld

Squaw Valleyn olympiakisojen viestissä 1960 Eero Mäntyranta sai kokeneempien harmiksi kunnian hiihtää toisen osuuden. Viestipaikkansa hän oli lunastanut pari päivää aikaisemmin hiihdetyllä pikamatkan 6. sijalla. Tuossa viestihiihdossa Mäntyranta osoitti lopullisesti oivat hiihtäjälahjansa. Alusta loppuun hän taisteli tasapäisesti pikamatkan valtiaan Norjan Hallgeir Brendenin kanssa. Kulta ensimmäisissä suurkisoissa antoi aimo annoksen itseluottamusta.

Suomalaiset olivat paniikissa vuoden 1962 Zakopanen MM-kisojen alkua edeltäneen vikkon kestäneen märän lumituiskun johdosta. Suksia ei saatu luistamaan. Onneksi 30 km:n hiihdon aamuna sää kylmeni hieman ja lumipyry talttui hetkeksi. Sukset saatiin jonkinlaisen kuntoon ja ladut hiihdettäväksi pelkin miesvoimin edellisen yön pyryn ansioista 30 senttiä kasvaneeseen hankeen.

Eero johti suurimman osan matkasta, vaikka italialainen yllättäjä de Florian olikin vain muutaman sekunnin päässä. Viimeinen kymppi oli käydä kohtalokkaaksi. Kun numerolla 2 lähtenyt ja väliajoissa kolmantena lähes minuutin Eerosta jäljessä ollut Ruotsin Janne Stefansson tuli maaliin, alkoi sakea tuisku uudelleen. Latu tukkeutui hetkessä ja luisto huononi. Mäntyrannan johto Stefanssoniiin alkoi supistua. Onnetarkin oli kääntää Eerolle selkänsä. Eero nimittäin maltoi viisaasti säästella voimiaan viimeisen jyrkän nousun rutistusta varten. Mutta tuo nousu olikin Eeron tietämättä jätetty viimeiseltä kierrokselta pois. Etumatka riitti kuitenkin ja ensimmäinen henkilökohtainen suurkisavoitto tuli vajaan 10 sekunnin erolla.

Inssbruckin olympiakisoihin 1964 lähdettäessä äntyranta oli jo suurimpia suosikkeja. Avausmatkalle 30 km:lle sattui selvä pakkaskeli ja arpakin suosi. Eero pääsi minuutin Sixten Jernbergin jälkeen toiseksi viimeisenä matkaan. Hiihtokuninkaan titteli vaihtui tuossa kilpailussa.
Eero johti kilpailua koko matkan ja aikoi tavoittaa Sixtenin 10-16 km:n välisessä yhtämittaisessa vaativassa nousussa. Mäntyranta tavoitti Sixtenin ja ohitti hänet. Sixten seurasi Mäntyrantaa, mutta jäi pitkässä loivassa nousussa. Yli minuutin erolla Eero Mäntyranta otti ensimmäisen henkilökohtaisen kultamitalinsa.

Pikamatka jouduttiin hiihtämään selvällä vesikelillä, eikä se tuottanut Suomen voitelumestareille ylitsepääsemättömiä ongelmia. Eero lähti matkaan ehdottomana ennakkosuosikkina ja lunasti häneen kohdistetut toiveet. Yli 40 sekunnin erolla pitkään Haraldin Eerosta tuli kaksinkertainen kultamitalisti ja kisojen hiihtokuningas, Leivottiinpa hänestä myös Mr. Seefeld.

Seefeldin urotekojen jälkeen Mäntyrannan hiihtomotiaatio oli jo sammumassa. Oslon vuoden 1966 MM-kisohihin se kuitenikin heräsi. Avauskilpailusta odotettiin lähinnä Mäntyrannan ja Ruotsin uuden hiihtolupauksen Bjarne Anderssonin kaksinkamppailua. Mäntyranta otti kuitenkin Andrsonnilta luulot pois jo harjoituslenkillä pari päivää ennen 30 km:n kilpailua. Vaikka kilpailuissa Andersson Eeron perään lähteneenä pystyi seuraamaan tarkoin Eeron vauhtia, tiesi Eero kehittyneen väliaikapalvelun perusteella missä mentiin. Vielä 20 km:n kohdalla Andersson oli muutaman sekunnin tuntumassa. Andersson väsähti perusteellisesti ja putosi kymmenneksi lähes kaksi minuuttia Eerolle hävinneenä.

Mäntyranta päätti käydä vielä kolmannet olympiakisat, mutta vuoden 1968 Grenoblen kisoista tuli monessa suhteessa epäonniset. Itse kisoissa 30 km meni ratkaisevasti piloille huoltajien voiteluvirheen takia. Tuloksena pronssimitali. Pikamatkalla jälkipäässä lähtenyt Mäntyranta kärsi lämmenneestä kelistä ja vääristä valiajoista. Vaikka hän johti ladun kriittisimmällä kohdalla kärjessä startannutta Gronnigeniä 15 sekuntia hänelle kerrottiin vahingossa tilanne toisin päin. Eero ei enää uskonut voittoon, eikä kuullut muitakaan väliaikoja ja hävisi kultamitalin lopulta vain vajaalla kahdella sekunnilla. Viestissä Suomi sai pronssia Eero Mäntyrannan ansioista.

Eero Mäntyranta oli mukana Sapporon joukkueessa. Miten Eeron juomaan joutui piristettä olympiakatsastuksissa? Episodi jätti tahrat Eero Mäntyrannan upea uraan.

Eero Mäntyranta

Eero Mäntyranta on kuollut
http://yle.fi/uutiset/eero_mantyranta_on_kuollut/7004438

Eero Mäntyranta
http://www.hs.fi/muistot/a1305767760568

Eero Mäntyranta
https://www.youtube.com/watch?v=HAWg_ZQClfc

Viesti 1960
https://www.youtube.com/watch?v=F7EugOmxMh0


https://www.youtube.com/watch?v=HKGi-CClq6E




Kaustisen kisat

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 1 ISBN 951-31-8904-5


tiistai 4. marraskuuta 2014

Pentti Linnosvuo – matalan profiilin kultamitaliampuja

Kilpailupäivän aamuna Melbournessa nousi auringon myötä tuuli, hermostunut, levoton tuuli. Se nuuski tiensä tiensä kaikkialle uteliaana kuin koiranpentu, ja myös Williamstowin ampuaradalle se tunkeutui kutsutamattomana, vastenmielisenä vieraana. Se puuskahteli äksynä ja arvaamattomana ja värisytti ampujien käsivarsia vähän, hyvin vähän, mutta se riitti, millimetrin liikahdus muuttui 50metrin matkalla 2,5 sentin heitoksi, mikä merkitsi yhtä pistettä taulussa.

Koelaukausten aikana Pentti Linnosvuo joutui siirtämään aseensa tähtätintä 12 pykälää sivummalle tuulta varten mutta se kujeili edelleen; ensimmäiseen kymmenen laukauksen sarjaan livahti yksi kuutonen! Se oli luonnon ikioma puumerkki, muistutus, varoitus. Sitten tuuli muutti jälleen taktiikkaa, hyöökäsi nyt yllättäen toisesta suunnasta, pakotti kaikki ampujat ruuvaamaan tähtäintä, hermostutti heitä, ja kun he jatkoivat kilpaansa se kieppui jälleen kerran oikullista tanssiaan uudesta, arvaamattomasta suunnasta.

Pentti Linnosvuon ensimmäinen sarja oli antanut vain 90 pistettä; sitten hän pääsi tuulen herraksi, nauroi vasten sen kasvoja, masensi sen: 95-91-94-93-93, yhteensä 556. Mutta jälleen, aivan niin kuin jo Helsingin olympialaisissa, hän oli myös idän ja lännen puristuksessa, taisteli jättimaita ja jätti-ideologioita vastaan, jotka takasivat omilleen rajattomasti harjoitusaikaa, henkistä tukea ja – patruunoita.

Ryppykulmainen jenkkifarmari Offurt Pinion ampui tasaisen varmasti, tuulen oikkuja säikkymättä, koneen lailla ampuivat myös Neuvostoliiton Anton Jasnski ja Mahmud Umarov: ennen viimeistä sarjaa oli edellinen tasoissa suomalaisen kanssa, jälkimmäinen vain pisteen jäljessä. Silloin tuuli teki viimeisen hyökkäyksensä, nyki ja riepotti Anton Jasinskin kättä ja parkaisten pakeni kaksi laukausta pois taulun keskustasta, toinen kuutoseen, toinen seitsemään. Viimeinen sarja 87 ja murskasi suurret toiveet...

Kun kilpailu päättyi, paljastui jotain yllättävää: Mahmud Umarov ampunut yhden laukauksen väärään tauluun! Sääntöjen mukaan häneltä vähennettiin kaksi pistettä, ratkaisevat pisteet, sillä vähennyksen jälkeen Pentti Linnosvuolla ja hänellä oli 556 pistettä ja huonompi heistä oli se, joka oli ampunut väärään tauluun. Pentti Linnosvuo oli tuonut Suomelle sen ensimmäisen ammunnan olympiakultamitalin!

Syyskuun 8. päivä 1960, torstai, Umberto I:n olympiarata Roomassa, taivas tasaisessa pilvessä, tuuli heikko... Tuon päivän aamuna tasan kello 9 olivat maailman parhaat valmiin tarttumaan olympiapistoolinsa kahvaan, etsimään oikean asennon, antamaan valmisukäskyn ja nostamaan aseensa, tähtäämään, laukaisemaan, siirtämään, tähtäämään, laukaisemaan, siirtämään …

Pentti Linnosvuo ampui ensimmäisessä erässä ja ensimmäisessä erässä ampui myös William McMillan, sama mies, jonka kanssa hän 19-vuotiaana koulupoikana oli ensipäivän jälkeen johtanut samaa kilpaa Helsingin kisossa. Ensimmäisen kahdeksan sekunnin sarja 47 ja toinen 49 … ai-ai-ai-, kuuden sekunnin sarjat 50 ja 50... no, no, nin sitä pitää; neljän sekunnin sarjat 50 ja 48... huh-huh, eihän tässä mitään hätää, yhteispisteet 294. Entäs jenkillä ...jaha -295. Samaan rypäleeseen niputti myös Jegveni Tserkasov, itänaapurin mies – 296 pistettä.

Rooman kisojen olympia-ammunnasta kehittyikin todella uskomattoman jännittävä ja dramaattinen kilpa. Tuskin ehti toinen kilpailupäivä käynnistyä, kun se jo keskeytyi: Jevgeni Tserkasovin neljän sekunnin sarjan viimeisestä taulusta ei löytynyt jälkeäkään! Taulukoneisto tarkistettiin, ei vikaa, taulut pysyivät esillä vaaditut neljä sekuntia, Taulukoneiston hoitajaa kuulusteltiin, OK; hän oli toiminut vasta kun Jevgeni Tserkasov oli sanonut ”pronto”. Armoton totuus oli, että venäläinen oli myöhästynyt, viimeinen lauakus ei ollut ehtinyt mukaan. Ja neljän sekunnin sarjassa ei totisesti ole myähästymisen varaa! Ennen sitä hän oli tehnyt täysin puhdasta jälkeä – 50 ja 50, 50 ja 50. Mitä hän mietti mielessään, sitä ei tiedä kukaan.

Pentti Linnosvuo ja William McMillan ampuivat jäätävän kylmästi niin kuin vain voivat ampua miehet, jotka eivät tunne laukaisupelkoa ja luottavat itseensä, ksoka fyysisesti tersätä; niin vahvoja he olivat myös henkisesti, että kykenivät unohtamaan yhden huonon laukauksen heti sen synnyttyä, eivät antaneet sille mitään merkitystä.

Tarkalleen samaan lopputulokseen nuo kaksi päättyivät, mutta eivät vain he; jostain Jevgeni Tserkasvoin varjosta, kuin kostajana, nousi esille Alensandre Zabelin, toinen Neuvostoliiton mies, ampui kuin kone ja kuittasi myös pisteikseen 587! Se merkitsi uusintaa. Kultaa vei William McMillan kovahermoinen USA:n laivaston kapteeni ampui 48, 50 ja 49 pistettä. Pentti Linnosvuo hävisi hänelle uusinnassa kahdeksan pistettä. Linnosvuon kulta vaihtui hopeaksi.

Tokiossa 1964 oli vihdoin päälajin vuoro. Pentti Linnosvuo ampui heti aamulla pohjaksi 297, kolme vaille maksimi, paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Päivällä putosin muiden tasolle 295 pisteellä, mutta yhteistulos oli uusi Suomen ennätys.. Ja SE;llä pärjäsi. Kultaa tuli.

Pentti Linnosvuo





Lähdeaineisto Huippu-urheilun maailma 3. 951-0-08688-6, Kilpakenttien sankarit 1 ISBN 951-31-8904-5

maanantai 3. marraskuuta 2014

Väinö Markkanen – olympiakultaa väärällä pistoolilla

Tokion vapaapistoolikisan päivä 18.10.1964 oli hieman sumuinen ja pilvinen, mutta varsin suuleton, joten ihan hyvä ampumasää. 35-vuotias Väinö Markkanen oli nuorempana hankkinut hyvän pohjakunnon, jota hän jatkuvasti piti yllä. Niinpä tämän rajavartioston tominupseerin kunto riitti hitaaseen ampumarytmiin. Voimat eivät loppuneet kesken kisaa.

Tätä samaa rytmiä Väinö Markkanen noudatti myös Tokon vapaapistoolikisassa. Hätäilemättä Markkanen jaksoi hakea kunnon asennon, ennenkuin päästi laukauksen matkaan. Markkanen päätti Tokion kisan viimeisten ampujien joukossa vain kymmenisen minuuttia ennen ampuma-ajan päättymistä. Taustalla oli Suomen pistoolijoukkueen johtaja K.H. Näätänen jännittyneenä seurannut Markkasen suoritusta. Näätänen oli niin tarkasti seurannut kisan kulkua, että kun Markkanen urakkansa jälkeen asteli joukkuetovereidensa luokse, niin Näätänen saattoi heti kertoa hänelle: - Väinö, olet olympiavoittaja!

Väinö Markkanen oli ampunut uuden olympiaennätyksen 560. Hän voitti sillä tuloksella Yhdysvaltojen Franklin Greenin peräti kolmella pisteellä. Pronssimitalisti, isäntämaan Japanin Yoshihisa Yushikawa jäi Markkasesta jo kuusi pistettä. Suomen Immo Huhtinen oli kymmenes ammuttuaan 546.

Suomalaisten pistooliampujien menestys Tokiossa sai jatkoa heti seuraavana päivänä, kun vuoden 1956 vapaapistoolin olympiavoittaja Pentti Linnosvuo voitti nyt vihdoin päälajinsa olympiapistoolin.

Kaakkois-Suomen rajavartiostossa palvellut Väinö Markkanen kiitteli hyviä harjoitusmahdollisuuksiaan. Väinö Markkanen paransi pistoolilajien Suomen ennätyksiä uransa aikana seitsemän kertaa. Vapaapistoolilla hän ampu vuonna 1963 562, isopistoolilla 592 1968, isopistoolin kouluosassa 196 1966, pienoispistoolilla kouluosassa 299 1967, vakiopistoolilla 578 1969.

Väinö Markkanen

Tarkka-ampujien täysosuma Tokiossa



The Complete Tokyo 1964 Olympics Film | Olympic History
http://www.youtube.com/watch?v=WHt0eAdCCns


Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 2 ISBN 951-30-8903-7

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Pauli Nevala – kaamea heitto toi kultaa


Käynnissä on Tokion olympialaisten keihäänheiton viides kierroa. Kärjessä on ensimmäistä suurvoittoaan havitteleva Gergely Kulcsar, kun vauhtiradan päähän astuu jukuripäinen oman tien kulkija. Heittäjä, jonka valintaa olympia-areenalla moni suomalainen oli arvostellut.
  • Nyt teki Teuvan poika kaamean heiton, kuului eetteristä radioselostaja Juhani Haapasen haltioitunut huudahdus. Kaamea heitto nosti Teuvan pojan olympiavoittajaksi. Uusi päivä Suomen keihäsmaineen haudalla oli koittanut.

Tokion olympialaisten keihäsfinaali käytiin tihkusateisessa säässä. Puolan Janus Sidlo avasi kisan komeasti heittämällä ensimmäisellään 80.17. Sidlo pomppi heittonsa jälkeen iloisena kuin vasikat kevätlaitumilla. Kolmen kierroksen jälkeen johdossa oli Neuvostoliiton Janis Lusis tuloksella 80,57. Pauli Nevala oli tuloksellaan 78,39 neljäntenä.

Sitten alkoi tapahtua. Kulcsar vetäisi neljännellään 82,32. Unkarilaisen ilme oli heiton jälkeen niin itsevarma, että hän piti voittoaan jo lähes varmana. Keihäskisan viidennellä kierroksella vauhtiradalle asteli Pauli Nevala Teuvan Rivakka ja Suomi. Ilman sen kummenpia keskittymisä Nevala lähti vauhtiinsa, joka ristiaskelten jälkeen lähes pysähtyi, mutta veto oli raju. Keihäs lensi hyvässä asennossa yli 82 metriä. Katsomo puhkesi raivoissaan huutoon ja Suomen liput liehuivat, vähintään hopeaheitto.

Nevala itse ei nähnyt tarkkaan heiton pituutta. Sen hän oli heti keihään lähdettyä tuntenut, että heitto onnistui mukavasti. Valotaulultakin numerot vilahtivat Nevalan silmien ohi. Lopulta hän marssi toimitsijoiden luokse katsomaan heittonsa mittaa. Ja tulosliuskassa luki Nevalan nimen perässä 82,66! - Jumalauta, olen siirtynyt kisan johtoon, Pauli totesi Jorma Kinnuselle.

Eivätkä muiden heittäjien yritykset tuottaneet enää tulosta. Näin Pauli Nevalasta tuli Suomelle Tokion olympilaisten miesten yleisurheilun ensimmäinen ja ainoa kultamitalisti. Keihäänheittäjien edellisestä kultamitalista oli kulunut 16 vuotta. Tokioon satoi onnittelusähkeitä, joiden joukossa oli vuoden 1948 kultamitaliheittäjä Tapio Rautavaaran tervehdys ”Vain rämäpäät voittavat kultamitalin. Onnittelen.”

Omapäinen ja suorin sanoin asiansa esiin tuonut, purnarin maineen saanut Pauli Nevala ei ollut erityisesti urheilujohajien suosiossa. Nyt kultamitalinsa avulla sai paljon anteeksi.

Pauli Nevalan valmistautumista olympialaisiin häiritsivät tyylirikko ja autokolari elokuun alussa. Alkukaudesta yli 80 metriä heittänyt Nevala oli juuri ennen kolaria jäänyt ensimmäisen kerran alla 70 metrin tulokseen. - Tyyli oli keskikesällä 1964 aivan sekaisin. Kun sain autokolarissa lasinsiruja silmiini, niin sain hyvän syyn keskittyä kuukauden ajan täysin tyylivirheeni korjaamiseen. En osallistunut edes Kalevan kisoihin.

Olympiavuoden jälkeen Pauli Nevalan tuloskehitys pysähtyi. Vuonna 1963 heitetty ennätys 86,33 säilyi aina vuoteen 1969 asti. Budabestin EM-kisoissa Nevala oli viimeiseen kierrokseen asti kiinni pronssimitalissa tuloksellaan 80,36. Viimeisellä heitollaan Kulcsar maksoi Tokion ”kalavelkojaan” ohittamalla Nevalan 18 senttillä, ja pronssimitali matkasi Unkariin.

Mexicon olympialaisten karsinnassa Nevalan kolmas heitto lensi yli 85 metriä. Heittotuomari liputti valkoista ja Nevalan naama hymyssä. Mutta pian hymy hyytyi. Noin 40 metrin päässä olut alastulon unkarilainen ylituomari liputti punaista. Siihen päättyi olympiavoiton puolustajan taival Mexicon korkeuksissa.

Uusi vuosikymmen alkoi Pauli Nevalan merkeissä. Vuonna 1970 Nevala veti läi ennennäkemättömän kilpailurulijanssin. Kesän aikana kulpailuja kertyi 52. Näissä kisoissa Nevala ylitti 90 metriä viisi kertaa, 85 metrin raja oli kevyttä tavaraa 30 kertaa. Vain kolmesti Nevala jäi alle 80 metrin. Kymmenen parhaan kilpailun keskiarvo oli 90,12 ja 20 parhaan kisan keskiarvo 80,33.

Kuuman keihäskesän 1970 huippuheitto osui Helsingin olympiastadionilla pidettyyn Suomi-Ruotsi-maaotteluun. Siellä Nevala kiskaisi täyden stadionyleisön hurratessa pitkälti yli 90 metrin rajan. Katsomossa arveltiin, tuliko uusi maailmanennätys? Pettymys oli valtaisa, kun tulostaululle välähtivät lukemat 92,64. Kuusi senttiä jäi uupumaan Jorma Kinnusen ME-lukemista, Tulos oli ”vain” uusi Etelä-Pohjanmaan piiriennätys!

Pauli Nevala



Keihään tähtihetkiä

The Tokyo 1964 Olympics Part 1 | Olympic History

The Tokyo 1964 Olympics Part 2 | Olympic History
https://www.youtube.com/watch?v=jcVzZtqboQs
The Tokyo 1964 Olympics Part 3 | Olympic History
https://www.youtube.com/watch?v=zaXUIxMQBSc
The Complete Tokyo 1964 Olympics Film | Olympic History
https://www.youtube.com/watch?v=WHt0eAdCCns

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 1 ISBN 951-31-8904-5