Urheilun historia: syyskuuta 2014

tiistai 30. syyskuuta 2014

Curt Lincoln – eläintarhanajon legenda

Curt eli ”Curre” Lincoln muistelee talvisotaa. Hän ilmoittautui ensimmäisenä Ruotsin kansalaisena vapaaehtoisena auttamaan Suomen puolustustaistelua. Erillisen autokomppanian riveissä hän tutustui Kannaksen teihin Valkjärven suunnalla. Erilaiset huoltokuljetukset ja haavoittuneiden siirrot sidontapaikoilta kenttäsairaaloihin olivat Curren jatkuvia toimintoja rintamaoloissa.

Tykkitulessa ja taistelukoneitten ahdistamana koin sodan armottomuuden, Curre muistelee. - Sain Kannaksen tulimyrskyssä ajo-opetuksen, joka oli erinomainen pohja tuleville kilparadoille.

Curren vanhemmat muuttivat Tukholmasta Helsinikiin vuonna 1926, jolloin 8-vuotias Curt jatkoi koulunkäyntiään. Suomen kielen hän oppi yllättävän nopeasti ”Lärkanin” pulpetissa. Talvisodan jälkeen Lincolnin perhe sai Suomen kansalaisoikeudet. Siitä lähtien sydämeni on lyönyt sinivalkoisesti, Curre painottaa muistojaan.

Suomen moottoriurheilun historiaan Eläintarhanajo kuuluu legendana. Se järjestettiin 25 kertaa vuosina 1932-1963. Ajot loivat pohjan tulevien vuosikymmenien menetyksille suomalaisten kuljettajien valloittaessa maailmaa kilparadoilla. Kaikiaan 25 kilpailua seurasi toista miljoonaa katsojaa, parhaimmillaan 1957, jolloin 86000 henkilöä oli lunastanut pääsylipun.

”Mr Eläintarhanajot” oli Curt Lincolnin kunnianimi. Hän oli kisojen 14-kertainen voittaja. F3-luokassa hän oli paras seitsemän kertaa. Neljästi hän vei samana päivänä kaksi voittoa urheilu- ja matkailuautojen sarjassa.

Kukaan ei kysynyt mitään, kun 1950 Erik Lindqvist-niminen ajaja sijoittui kuudenneksi, sillä yleensä vain voittajat noteerattiin. Seuraavana vuonna Erik Lindqvist starttasi, mutta voittajana sillä autolla tuli maaliin Curt Lincoln. - Ajoin isältäni salaa kilpailuja ja tein sen aluksi mekaanikkoni nimellä, Curre muistelee. Isäni ei hyväksynyt kilpa-autoilua, mutta ensimmäisen voitoni jälkeen hän oli kannustajani.

Eläintarhanajot vaativat myäs uhreja. Ennen toista maailmansota nopeudet eivät vielä olleet vaarallisia, mutta ne kasvoivat automoottorien tekniikan kehittyessä. Curt Lincoln muistaa elävästi Eläintarhanajon viimeiset kilpailut 1963.

Ajon F3-luokassa heti kärkeen. Lähtösuoralla minun jälkeeni Ruotsin Freddy Kottulinsky aiheutti ketjukolarin, joka vaati hänen 19-vuotiaan maanmiehensä Örjan Atterbergin hengen.
Jokaisen on pyrittävä ajamaan niin, ettei vaaranna enempää omaa kuin toistenkaan turvallisuutta. Curre nosti syyttävän sormensa Kottylinskya kohden. Kaikkien aikojen viiden kuolonuhri lopetti Eläintarhanajot.

Eläintarhan ajot

http://fi.wikipedia.org/wiki/El%C3%A4intarhan_ajot

http://yle.fi/elavaarkisto/haku/#/toimituksen%20koostama/El %C3%A4intarhanajot/kieli/fi

http://yle.fi/vintti/yle.fi/elavaarkisto/index9f2d.html?s=s&g=3&ag=88&t=29

https://www.facebook.com/media/set/?set=a.10151389368736828.1073741827.139465461827&type=3

Curt Lincoln

http://fi.wikipedia.org/wiki/Curt_Lincoln

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/curt_lincoln_elaintarhan_suomalaisvoittaja_4436.html#media=4441

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 3 ISBN 951-30-8902-9

maanantai 29. syyskuuta 2014

Vilho Ylönen – vuosikymmenen kivääriampuja

Keskisuomalaista VilhoYlöstä pidetään yhtenä Suomen kaikkien aikojen menestyksekkäimistä ampujista. Kuudentoista vuoden aikan hän ehti edustaa Suomea peräti viisissä olympiakisoissa, vaikka aloittikin huippu-urheilijan uransa myöhään – vasta 30-vuotiaana. Ylönen oli myös niitä harvoja kilpaurheiljoita maailmassa, jolla on elympiamitali sekä talvi- että kesäkisoissa.

Kaikkien huippu-urheilijoiden haave – olympialainen kultamitali – jäi Ylöseltä saavuttamatta. Myös huonolla onnella oli tässä osansa: Helsingin kisoissa 1952 uusittujen kilpailusääntöjen vuoksi, Roomassa 1960 Ylönen ampui yhden laukauksen väärään tauluun.

Luonetjäveläinen ylikersantti Vilho Ylönen taisteli Helsingin olympiakisoissa sananmukaisesti loppuun saakka pienoiskiväärin täysottelun kultamitalista Norjan Kongshaugenin, tuoreen maailmanmestarin kanssa. Kun täysottelusta oli ampumatta enää pystykilpailu, johti suomalainen seitsemällä pisteellä. Pystyssä norjalainen oli kuitenkin Ylöstä selvästi parempi, ja niin miehen päätyivät samaan yhteistulokseen 1164. Kohtali puuttui nyt peliin uusittujen kilpailusääntöjen muodossa. Vanha käytntö oli, että tasapistetilanteessa ratkaisisivat pelkkien kymppien määrät. Helsingin kisoissa sovellettiin kuitenkin poikkeuksellisesti sellaista tulkintaa, että mikäli kaksi kilpailijaa päätyvät tasapisteisiin, ratkaistaisiin paremmuus napakymppien määrän perusteella. Taulujen tarkastuksessa kuluti hermoja raastava kaksi tuntia. Ilmeni, että norjalaisella oli neljä napakymmpiä enemmän. Ylösen tauluista löytyi puolestaan enemmän niitä tavallisia kymppejä...

Neljänsissä olympiakisoissa Roomassa 42-vuotias Ylönen hätyytteli jälleen tosissaan kultaa, mutta lankesi sitten bravuurilajissaan, polviasennossa, ampujen helmasyntiin – harhalaukaukseen. - ”Oman tauluni numero oli 36, mutta epähuomiossa sihtasin väärin ja ammuin numero 38:aan. Laukaus oli napakymppi, josta kuitenkin sain kaksi pistettä sakkoa.” Harhalaukaus pudotti Ylösen lopputuloksissa neljänneksi, mutta kultamitali jäi vain kolmen pisteen päähän...

Vilho Ylösen aktiiviuran huippu osuu vuoteen 1958. Ylönen saavutti ”leijonien luolassa” Moskovassa kaksi kolmesta maailmanmestaruudesta, arvokkaimpana vapaakiväärin täysottelun kuninkuuden 40-vuoden ikäisenä. Näiden ohessa hän ampui vielä muissa lajeissa neljä hopeaa ja kaksi pronssia.

Ensimmäiset ulkomaiset kilpailumatkansa maailmanmatkaaja Ylönen on suorittanut sotilaspartiohihdon edustajana 1940-luvun lopulla. Ylönen kiilasi mukaan St. Moritzin olympiajoukkueeseen 1948. Sotilaspartiojoukkueessa Ylönen saavutti myös ensimmäisen olympiamitalinsa, väriltään hopeinen.

Ura ampumahiihdon erikoismiehen jäi Ylösen osalta ”korkean iän” vuoksi lyhytaikaiseksi, mutta 40-vuotiaanakin hän ehti ottaa Italian MM-kisoissa 1959 viidennen sijan.

Vilho Ylönen

http://fi.wikipedia.org/wiki/Vilho_Yl%C3%B6nen

http://areena.yle.fi/radio/1582988

http://www.ampumaurheiluliitto.fi/kilpailu/olympialaiset/suomalaisampujat_olympialaisissa/

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankari 951-30-8902-9

lauantai 27. syyskuuta 2014

Jorma Valkama – 777

Mies oli kuin terrieri, hän ei ollut koolla pilattu, eikä luontoäiti ollut muistanut häntä kuin kohtuullisella nopeudella. Mutta jos hänellä oli mahdolisuus, hän käytti sen – periksi antamatta, taistellen joka sentistä.

Terrieri oli Jorma Valkama, kilpailijana suurin suomalaisista pituushyppääjistä, yleisurheilumme inaoa olympiamitalin ottaja. ”Kumiukko”, jonka viidennestä hypystä kasvoi legenda. Ja mitä enemmän sitä odotettiin ja pelättiin, sitä varmemmin 172-senttinen vieterikimppu kimmahti ohi.

Tuo viidennen hypyn taika ei sytynyt tyhjästä. Eikä ilman harjoittelua. Valkama li määrätietoisesti opetellut keräämään henkiset ja fyysiset voimavaransa juuri viidenteen yritykseen. Oli hän hypäänyt siihen saakka teknisesti tai tuloksellisesti huonosti, viidennellä hän sai hppynsä järjestykseen – ja tuloksen myös.

Valkaman sarjat kestävät vertailun. Vuosina 1950-1961 Valkama oli mukana kaikissa maaotteluissa ja voitti yhteensä 44 maaottelusta 28. Koskaan hän ei jäänyt kolmatta sijaa huonommaksi. Syksystä 1956 syksyyn 1959 Valkama oli itse varmuus, 13 maaotteluvoitto peräkkäin. Eikä vastassa ollut ns. heikkoja urheilmaita ainuttakaan. Vuonna 1957 Valkama peri voiton kaikissa 38 kilpailussaan. Kymmenen parhaan keskiarvo oli 764,2. Aikamoinen lukema, kun kauden paras oli 774.

Huomattavan sarjan Valkama sai kuitenkin kokoon Kalevan kisoista. Vuonna 1951 alkaneen mestaruussarjan sai vaoin katkaistuksi Jorma Manninen vuonna 1960. Tosin vain kahdella sentillä, 768 -766, mutta kuitenkin.

Valkaman SM-kisojen mitalisarja oli vielä pidempi, vuodesta 1950 kesään 1962. Vaikka Mannisen katkaiseman 10 mestaruuden putki ei toteutunut, kymmenen mestaruuden Valkama otti väkisin 1961. Melbournen olympiakisojen pituusfinaali riittää kuvaamaan Valkaman taistelijan ominaisuuksia.

Karsintarajan Valkama ylitti vasta viimeisellä hypyllään, mutta vaikeuksien kautta hän oli kaiken oppinut saamaankin. - Kun kaksi ensimmäistä hyppyä meni mutinaksi (711 ja yli), arvelin, että pärjään 730:n hypyllä loppukilpailuun. Otan vauhdin tarkasti, vedän vain hyvin jalat eteen, niin aina minä sen verran hyppään...

Ja hyppäsi myös, 748. Se riitti pronssiin.

Valkama jäi SE-kirjoihin kahdella merkittävällä hypyllä. Ensimmäisellään, Ruotsi-ottelussa 1954, hän rikkoi Martti Tolamon neljä päivää vaille 20 vuotta vanhan WE-lukeman tuloksella 755. Valkam puolestaan menetti SE:nsä Ville Porrassalmelle, mutta otti sen takaisin epätavallisen myähään, eli 19. syyskuta Turussa 1956 kuululla, kolmen seiskan maagisella numerosarjalla. Siinä vaiheessa vain kaksi eurooppalaista oi lentänyt pitemmälle, Henk Visser ja Lutz Long.

Melbournen jälkeen Valkama piti tasonsa: EM-Tukohlmassa 1958 kuudes, Rooman olympiakisoissa 1960 viides (769).

Viimeisiksi jääneissä arvokisoissaan EM-Belgradissa 1962 Valkama ponnisti karsinnassa 765 ja oli ilmiselvästi kovassa kunnossa valmis säestämään Rainer Steniusta ja Pentti Eskolaa. Mutta finaalissa hän ei päässyt yrittämäänkään viidettä hyppyään, sillä kolmen ensimmäisen kierroksen saldoksi jäi 678. Kaksi muuta pitkää, reilusti yli 780:n hyppyä hän astui yli.

Jorma Valkama

http://fi.wikipedia.org/wiki/Jorma_Valkama

http://yle.fi/elavaarkisto/haku/#/henkil%C3%B6/Jorma%20Valkama

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/melbournen_suomalaismitalisteja_5307.html#media=5315

http://yle.fi/urheilu/jorma_valkama_-_pituushypyn_ainoa_suomalainen_olympiamitalisti/5442570

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 3 951-30-8902-9

torstai 25. syyskuuta 2014

Matti Pietikäinen – Puijon boheemi

Matti Pietikäisen maailmanmestaruus nosti suomalaisen mäkihypyn aivan uudelle tasolla. Mutta se ei ollut mikään sattuma. Matti Pietikäinen liiteli aerodynaamisella tyylillä ensimmäiseksi suomalaiseksi maailmanmestariksi Källviksbackenin mäessä 14. helmikuuta, heti kisojen avajaispäivänä. Ilma oli tyyni, pakkasta lähes 20 astetta, katsojia noin 50 000. Lähtö tapahtui alemmalta lavalta.

Suomalaiset olivat odottaneet ehkä eniten Esko Mömmön suorituksista, mutta hän kaatui ensimmäisen hyppynsä.Kilpailijoita oli 69 peräti 16 maasta. Matti Pietikäinen sai torven tärähdyksestä lähtömerkin ja liiteli rohkeasti 76,5 metrin matkan. Alastulo oli varma kuten Pietikäisillä yleensä.

Kolme tuomaria antoi 18,5 pistettä, yksi 19 ja yksi 18. Ensimmäisen kierroksen jälkeen Matti johti kisaa, ja toisena oli Veikko Salmenranta. Ennakkosuosikkeina olleet norjalaiset eivät sijoittuneet kärkeen.

Toiselle kierrokselle lähdettäessä suomalaiskatsojat jännittivät, kaatuuko Matti Pietikäinen. Mutta näihin aikoihin hänen tapanaan oli ollut kaatua vain kerran talvessa. Ja sen hän oli tehnyt jo SM-kisoissa. Hän saattoi vakuuttaa hyppytroniin kiivetessään: ”Matti ei kaadu”.

Ja Matin toinen hyppy oli vielä loistokkaampi kuin hänen ensimmäisensä. Pituuttakin siihen kertyi 78 metriä, ja se oli kilpailun pisin psytyssä pysytty hyppy. Ruotsalainen hiihtojohtaja Sigge Bergman vertasi Marin tyyliä pääskysten lentoon, ja kansainvälinen lehdistö ihmetteli ja ihaili. Pisteitä hypystä tuli yhteensä 116,5. Kolme tuomaria antoi 19, yksi 18 ja yksi 18,5 tyylipistettä.

Veikko Heinonen täydensi vielä suomalaismenestyksen venyttämällä 76 metrin hypyn ja kiilautumalla joksikin aikaa kilpailun johtoon. Mutta Matin hermot pitivät, ja maailmanmestaruuss matkasi Puijolle. Norjan pelätyn joukkueen jäsenet jäivät selvästi jälkeen, ja tunturimaassa ryhdyttiin pohtimaan tyylin vaihtamista. Salmenranta kaatui toisen hyppynsä ja putosi kärkikamppailusta.

Suomalaisten voittoisa ja mullistava tyyli ei suinkaan ollut aivan uusi asia. Suomalaiset olivat käyttäneet ja kehitelleet sitä jo useita vuosia. Falunin kisojen aikana voimassa olut mäkihypyn pituusennätys, Tauno Luiron 139 metriä oli hypätty aerodynaamisella tyylillä vuonna 1951 Obersdorfissa. Samoissa kilpailuissa Matti Pietikäinenkin pääsi 121 metriä.

Tyyli perustui siihen ajatukseen että ilman vastuksen piti lennon aikana olla mahdollisimman pieni. Edulisintä olisi maata suksilla, ajateltiin silloin, mutta kun se ei ollut silloin mahdollista, piti kuitenkin päästä mahdollisimman lähelle makuuasentoa. Suksien ja hyppääjän tuli yhdistyä ilmaa halkovaksi kiilaksi. Ponnistuksen piti nostaa hyppääjä mahdollisimman korkealle. Kun sitten ilmanpaine joka tapauksessa tuli vastaan, kädet pantiin housun saumaan kiinni tai työnnettiin eteenpäin kohti suksien kärkeä.

Perusajatus oli samanlainen kuin nykyisessä v-tyylissä, vaikka lennoot saattavatkin näyttää hyvin erilaisilta. Lasse Johansson laski mäkihyppääjien päävalmentajana 1949-60 toimiessaan ilman vastuksia ja loi teoreettisen pohjan.

Tuore maailmanmestari oli heti kysytty mies. Holmenkollenille hän ei kuitenkaan lähtenyt , kun ”on kiiretä verstaalla” ja kun oli ottanut ”eukonkin joulukuussa”. Ja peltiseppä Matti Pietikäinen kiiruhti kotiin Kuopioon heti kilpailun jälkeen.

Aero Oy:n vuorokone kiersi kolmesti Kuopion ympäri, kun tuore mestari palasi kotiinsa.

Matti Pietikäinen

http://fi.wikipedia.org/wiki/Matti_Pietik%C3%A4inen

http://puijo.kuopio.fi/makihyppaaja-matti-pietikaisen-muistomerkki

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 3 ISBN951-30-8903-9

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Eino Kaakkolahti – lautasvelho lannisti katseellaan

Vain kovahermoisimmat konkarit kestivät sen katseen. Keltanokille tuo tuijottava katse irvistyksellä höystetynä oli useimmiten liikaa. Kädet puristivat kouristuksenomaisesti mailaa, palloon pitäisi osua, mutta kun tuo katse seuraa koko ajan...

Legendaarinen lautasvelho Eino ”Kaakko” Kaakkolahti nujersi monet lyöjät jo ennenkuin ensimmäinen syöttö oli noussut ilmaan. Tämä hermostuttava katse tiedettiin, mutta aina se vain sai vastustajat hermoromahduksen partaalle.

Pesäpalloilun Itä-Länsi-ottelun Outokummussa kesällä 1953 oli viimeisessä vuoroparissa tilanteessa 5-5. Tasoittavalla sisävuorolla Idän viimeisenä lyöjänä mailan varteen asteli Eino Kaakkolahti. Ykköspesällä odotteli vaihtoyäntejä aina luotettava seurakaveri Jyväskylän Kiristä, Pertti ”Pete” Jaakkola. Ensin kaksi taidokasta hidastettua ja niin Pete oli kolmosella.

Oli edessä Kaakkolahden viimeinen lyönti. Mikäli tällä lyönnillä Jaakkola ei pääse kotiin, niin ottelu päättyy ja lopputulos on 5-5. Eikka vetäisi rajun iskun kakkosrajaan. Pallo meni maisemaan. Jaakkola toi 6-5 ja kruuksi päälle Eikka kiersi kunnarlla Idän voittolukemiksi 7-5. Monituhatpäinen yleisö oli saanut sankarinsa.

Kaakkolahti lukkaroi peräti 15 kertaa Itä-Länsi-otteluissa. Liito-Lehdistö-otteluita Kaakkolahdelle kertyi viisi.

Eino Kaakkolahti sai SM-sarjakasteensa vuonna 1947. Silloin hän pelasi ykkösvahtina. Seuraavana kesän eikka päsi juonimaan lautasen äärelle, eikä häntä siltä paikalta enää syrjäytetty koko uran aikana.

Mestaruussarjassa Eino Kaakkolahti pelasi vuodesta 1947 vuoteen 1964 asti. Hän oli tänä aikana poissa vain kahdesta ottelusta. Ja nämä kaksi ottelua osuivat kesään 1953, joka oli Kaakkolahdelle monella tavalla merkittävä. Takana olivat omat häät ja hienosti sujunut Itä-Länsi-ottelu. Kiri eteni SM-sarjassa puhtaalla pelilla kohti ensimmäistä SM-kultaansa. Mutta sitten... Kaakkolahden jalka oli vaivannut jo keväästä lähtien ja diagnoosi oli veritulppa. Monet olivat valmiit laittamaan pisteen Eino Kaakkolahden huippu-urheilijan uralle.

Jalan parannuttua Kaakkolahden ja koko Kirin joukkueen loistava kausi jatkui. Suomen mestaruuden oli neljänä viimeisenä vuonna vienyt Lahden Mailaveikot. Samoilta vuosilta Kirillä oli saaliina kaksi hopeaa ja kaksi pronssia.

Kaatosade teki kuitenkin temput Jyväskylän Harjun kentälle ennen SM-kullan ratkaisutta ottelua. Sateen jälkeen palokunnan tankkiautot saivat tyhjentää enimmät vedet kentältä. Sen jälkeen kentälle kaadettiin bensiiniä, joka sytytettiin tuleen. Näiden operaatioiden jälkeen peli vihdoin pääsi 5000 katsojan riemuksi alkamaan.

SM-kultaansa janonnut Kiri oli päättänyt suistaa LMV:n valtaistuimelta. Ja itse ottelu olikin sitten täyttä Kirin juhlaa. Kirin ensimmäisen SM-kullan päarkkitehtina oli juonikas lukkari Eino Kaakkolahti, joa oli myös mainio lyöjä. Nokiset Kirin pelaajat ja katsojat viettivät ikimuistoisen mestaruushetken Harjulla.

Eino Kaakkolahti johti Kirin mestariksi vielä vuosina 1956-1958. Sitten Kaakko järkytti Kirin kannattajat siirtymällä naapuriseura Hongikkoon. Sen riveissä SM-sarjaura jatkui aina vuoteen 1963 asti.

Vuoden pesäpalloilijaksi Eino Kaakkolahti valittiin vuonna 1961. Lyöjäkuningas hän oli vuonna 1952 kolmella kunnarillaan ja 17 tavallisella juoksullaan. Vuoden lukkariksi Kaakkolahti valittiin kuudesti.

Eino Kaakkolahti

http://fi.wikipedia.org/wiki/Eino_Kaakkolahti

Pesislegenda Eino Kaakkolahti on kuollut 85-vuotiaana
http://yle.fi/urheilu/pesislegenda_eino_kaakkolahti_on_kuollut_85-vuotiaana/7323343

http://www.urheilunhalloffame.fi/hall+of+fame/k/eino+kaakkolahti/

http://www.pesis.fi/?x21605=2894083

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 1 ISBN 951-31-8904-5

tiistai 23. syyskuuta 2014

Viisitoista mitalia Melbournesta

Suomen kansa, joka ei ottanut täysin huomioon paikan ja ajankohdan vaatimuksia, ei ollut täysin tyytyväinen Melbournen kisojen tuottoon, johon kuitenkin näin jälkeenpäin ajatellen olisimme voineet olla hyvin tyytyväisiä. Myöhemmin on mennyt suhteellisesti ottaen vielä huonommin. 67 kansakunnan valtiot olivat Melbournessa mukana, osanottajamäärä oli yhteensä 3184. Se osoittaa Helsingin vastaavaan lukuun (5880) verrattuna, että eri maiden edustajat oli valittu tiheää seulaa käyttäen.

Yleisurheilu, suomalaisten suuri lempilaji, ei ollut näyttänyt kullankimallusta kahdeksaan vuoteen. Ei tiedetty, että vielä toiset kahdeksan vuotta saisimme sellaista odottaa. Saavutuksemme oli kuitenkin parempi kuin Helsingissä. Ensi kerran olympialaisten historiassa tapahtui, että suomalainen spritteri, sileän 400 m:n mies kiipesi palkintopallille. Hän oli kaikkien aikojen ihmeellisin suomalainen pikajuoksia Voitto Hellsten, 24, jolla Melbourneen lähtiessä oli tilillään 12 voittoa 400 metrillä kansainvälisissä tehtävissä kolmen edellisvuoden ajalta ja maaotteluvoittooja yhteensä lähes neljäkymmentä. Monta kertaa hän oli säväyttänyt Suomi-Ruotsi maaotteluja, joissa hän oli noussut ja oli vielä myöhemmin nouseva avainhahmoksi, mieheksi, jonka panoksesta voiton ratkeaminen koko ottelussa riippui. Melbournen 400 metrin välierässä hän juoksi ajan 46,1. Se oli parempi kuin voittaja Charles Jenkinsin aika (46,7) loppukilpailuissa, jossa Voitto sijoittui yhdessä NL:n Igantjevin kanssa kolmanneksi (47,0) Maalikamera ei osoittanut heille sentinkään eroa. Saksalainen Haas sijoittui hopealle (46,8).

Hellstenin pronssimitali kimalteli suomalaisten silmissä miltei kullanarvoisena ja jollakin tavalla se tuntui kuuluvan eri luokkaan kuin Jorma Valkaman, 28, vastaava saavutus pituushypyssä. Siitä huolimatta, että Valkaman mitali oli jakamaton ja että hän saavutti sen reilusti. Kilpailun voitti USA:n Bell ja hopean saman maan Bennett. Mitalimeisten ponkaisut kantoivat 783, 768 ja 748. Samana kesänä Valkama hyppäsi uuden SE:n 777.

Veikko Karvonen, 30, oli vuodesta 1950 lähtien poiminut eri tahoilta arvokkaita voittoja maailman kuuluisissa maratonkilpailuissa. Euroopan ja pohjoismaiden mestaruuksien lisäksi hän oli voittanut mm. Bostonissa, Ateenassa ja Tokiossa. Veikko Karvonen suoritti Melbournen maratonilla hyvän kilpailun. Helsingin kisoista tuttu mies Alain Mimoun, entinen kympin ja 5000 metrin ranskalainen mestarimies otti kohtuullisen selvän voiton (2.25,0) Jugoslavian Mihailicista, joka jäi 1,32 minuuttia. Tämä puolestaan voitti Karvosta 1,15 minuuttia. Muista yleisurheilulajeista kannattaa mainita ainoastaan kaksi suomalaisten seitsemättä sijaa: Landströmin seiväshypyssä ja Lasenniuksen 10-ottelussa.

Mutta kultaakin Melbournesta valloitettiin. Pentti Linnosvuo, 23, laukoi vapaapistoolilla suomalaista olympiahistoriaa marraskuun 30. päivänä 1956. Yhdeksäntoistavuotiaana nuorukaisena hän oli jo osallistunut Helsingin olympiakisoihin sijoittuen viidenneksi. Malbournesta tuli kultaa tuloksella 556 pistettä. Lisäksi Linnosvuo menestyi olympia-ammunnassa niin hyvin, että pääsi uusintaan romanialaisen Lichiardopolin kanssa pronssimitalista, pudoten kuitenkin tässä vaiheessa neljänneksi. Vuosien varrella suomalaiset olivat saavuttaneet yli 30 ammunnan maailmanmestaruutta, mutta hopeamitalia korkeammalle he eivät olleet olympiakisoissa päässeet. Nyt oli sekin päivä koittanut.

Painiperinteen puolustus onnistui Melbournessa hyvin. Kyösti Lehtonen, 25, paini kreikkalaisroomalaisen painin kevyessä sarjassa aivan kuin Kokkinen ja Pihlajamäki aikoinaan. ”Köpi” Lehtosen olympiaura johti Roomaankin, ilman menestystä, ja sen oli määrä jatkua vielä Tokiossa. Siellä hän kuitenkin hävisi yllättäen ennen ensimmäistä ottelua – puntarille. Hän ei näet onnistunut pääsemään maksimrajan alle sarjassaan ja niin hänen ottelusarjansa katkesi einen kuin oli alkanutkaan. Hänelle kävi melkein yhtä hullusti kuin Heikki Pennolalle Ateenan välikisoissa, joka ei osunut tulkin puutteessa edes punnitukseen.

Rauno Mäkinen, 25, menestyi Melbournen molskilla yllättävästi. Häneltä ei odotettu kultamitalia siinä määrin kuin Lehtoselta, joka oli kolmissa MM-kisoissa hankkinut itsensä hopealle, edellisen vuoden MM-kisoissa Mäkinen oli sijoittunut neljänneksi. Melbournessa hän kuitenkin selvitti välinsä muiden höyhensarjassa pinnalle pyrkievan kanssa ja seisoi lopulta palkintojenjakotilaisuudessa kultamitalikorokkeella.

Vapaapainissa Suomen menestys ei ollut entisten aikojen kaltainen. Aivan tyhjin käsin suomalaiset eivät kuitenkaan nytkään palanneet. Höyhensarjassa Erkki Penttilä ja raskaassa sarjassa Taisto Kangasniemi päätyivät pronssimitaleille.

Kultamitalimies neljän vuoden takaa, Pentti Hämäläinen, nyrkkeili Melbournessa sarjaa ylempänä kuin Helsingissä. Voitettuaan kolme ottelua hän hävisi semifinaalissa englantilaiselle Nicholsille, joka pääsi hopeaan käsiksi NL:n Safronovin jälkeen. Näin Hämäläinen sai tyytyä pronssimitaliin. Voimistelussa Suomen joukkue sijoittui niin ikään pronssimitalille. Huomion arvoista oli kenties se, että Heikki Savolainen ei ollut enää mukana.

Nykyaikaisessa 5-otteluss suomalaiset saivat Melbournen ainoan hopeamitalinsa. Sen saavutti Olavi Mannonen, 26, joka oli kuulunut jo Helsingin kisojen pronssijoukkueesemme. Mannosen jälkeen sijoittui pronssille Väinö Korhonen, minkä lisäksi nämä ottelijamme – kolmantena miehenä Berndt Katter – saavuttivat joukkueena pronssimitalin.

Melbournen tilinpäätös oli 3 kultaa,yksi hopea , 11 pronssia = 15 mitalia. Osanottajamäärämme oli vain 1,65 prosenttia kisojen koko osanottajamäärästä. Olosuhteet huomioon ottaen Melbournen kisat voidaan sijoittaa olympiahistoriassamme suhteellisen arvokkaalle paikalle.

Melbournen olympiakisat 1956

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kes%C3%A4olympialaiset_1956

http://yle.fi/vintti/yle.fi/elavaarkisto/indexc5e4.html?s=s&g=3&ag=15&t=165

http://fi.wikipedia.org/wiki/Yleisurheilu_kes%C3%A4olympialaisissa_1956

http://yle.fi/elavaarkisto/haku/#/toimituksen%20koostama/Melbournen%20olympialaiset%201956/kieli/fi

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/melbournen_olympiakisojen_aattona_1956_14903.html#media=14904

Melbournen suomalaismitalisteja

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/melbournen_suomalaismitalisteja_5307.html#media=5315

http://yle.fi/elavaarkisto/haku/#/tapahtuma/Olympialaiset%201956

http://www.youtube.com/watch?v=OrnDyIh4c-w

Jorma Valkama

http://fi.wikipedia.org/wiki/Jorma_Valkama

http://yle.fi/elavaarkisto/haku/#/henkil%C3%B6/Jorma%20Valkama

Pentti Linnosvuo

http://fi.wikipedia.org/wiki/Pentti_Linnosvuo

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/linnosvuo_ampui_suomelle_kultaa_31115.html#media=31119

Olavi Mannonen

http://fi.wikipedia.org/wiki/Olavi_Mannonen

Lähdeaineisto Reino Rinne Pekka Tiilikainen Suomen urheilun tähtihetkiä

maanantai 22. syyskuuta 2014

Voitto Hellsten – maaottelusankari

Melbournen olympialaisten 400 m:n finaali: Karl Friedrich Haas, Charles Jenkins, Voitto Hellsten jaArdalion Ignatjev, takana kuudenneksi sijoittunut Malcolm Spence Etelä-Afrikka.

Syyskuinen lauantai-ilta oli Helsingissä riehakas jos koskaan. Tuopit tyhjenivät ravintoloissa pikatahtia ja nahkapohjat liukuivat tanssiparketeilla kuin jäällä ikään. Suomi johtaa maaottelua Ruotsia vastaan 122-04. Se oli joitain se, suorastaan uskomatonta vuonna 1954. Kerran vain oli ”isoveli” voitettu sotien jälkeen, ei useammin. Ympäri maata vannottiin varsinkin varttimailereiden nimeen. Voitto Hellsten vilistänyt kierroksensa 47,5 …. Rolf Back varmistanut voittomme 48,1 …. Ossi Mildh runnonut kolmanneksi 48.6. Kädet kävivät, äänet värisivät ja sinivalkoista kolmoisvoittoa siunailtiin pikkutunneille asti. Hellsten oli pyyhkäissyt parhaiten myös satametrisen – sekunnin kymmenyksen turvin vain mutta kuitenkin.

Mutta kun yö vaihtui uudeksi päiväksi, muuttui kaikki kuin kämmenellä pyyhkäisten. Ruotslaiset taistelivat hampaat kirskuen ja venyivät lajissa kuin lajissa. Ingvar Erisksson nujersi Denis Johanssonin 1500 metrillä ”Ragge” Lundberg otti ja voitti Eeles Landströmin seipäässä, Kurt Fredriksson repäisi keihäänsä pidemmälle kuin Toivo Hyytiäinen....

Suomen johtoasema suli piste pisteeltä kuin voi auringossa. Pian oli mahdoton käynyt mahdolliseksi, 190 – 190. Ja sitten Suomen vaivainen johto 202-200 – ennen viimeistä lajia, pitkää viestiä. Kumpi sen voittaa, voittaisi myös maaottelun. Vain pari viikkoa aikaisemmin Suomen viestimiehistö oli juossut EM-pronssia Bernissä ja Ruotsi oli jäänyt neljänneksi sekunnin hävinneenä. Kaiken kukkuraksi illan ratkaisulajiin valmistautuivat täsmälleen samat miehet kuin Bernissä. Astelma oli suorastaan pirullinen!

Ruotsin joukkueen johto taktikoi tuskaisena. Hiki virtasi, tupakkaa kului ja syntyi yllätys. Kaksi kovinta miestä heitettiin alkuosuuksille, heikoin ankkuriksi. Ratkaisun saneli pelko, tutisuttava pelko. Oli päästävä reilusti pakoon, ennen kuin Voitto Hellsten saisi kapulan näppeihinsä. Suomalainen oli ehtinyt sunnuntaina jo juosta 200 metriä 21,5. Ruotsin Jan Carlsson, EM-kisojen viitonen oli voittanut niukin naukin – sama aika 21,5 molemmille. Tuo pieni vanttera suomalainen – piru se on miehekseen!

Ossi Mildh seisoo härkämäisen vahvana ja retkuttelee jalkojaan. Lars-Erik Wolfbrandt lipaisee kuiviksi halkeilleita huuliaan. Starttiin on enää muutama hetki. Lähettäjän käsi vapisee hieman, tuskin silmiinnähtävästi. Katsomosta on turha etsia yhtään jäisen rauhallista ilmettä. Pulssit sykkivät paljon yli normaaliarvojen – 80-90-100-110-120.... Komentosanat, hiiskumaton hiljaisuus, laukaus ja jos repeää taivat ja maa!

Ossi Mildh jyrää vaihtoon pari Wolfbeandtian takana, Ragnar Graffe kiskoo pitkin akselin pää kireässä etukenossa, Rolf Back lentää kuin siro lintu aivan Göstä Brännströmin takana.. Ja vaihtopaikalla odottaa Voitto Hellsten, jalassaan suuri laastari – hän on kaatunut harjoituksissa, saanut polveensa kalkkia ja hiilimurskaa. Hätäisesti hän kertaa päävalmentaja Armas Valsteen neuvoja … jos olet hieman jäljessä ime heti rako kiinni... pysyt sitten Elofssonin selässä kuin postimerkki … loppusuoralla vasta ohi jos pääset.... ei missään tapauksessa aikaisemmin...

Hän repäisee laastarilapu polvesta pois niin että suojaava rupi repeä, mutta ei huomaa sitä, ei tunne kipua eikä kirvelä... jumaliste, kapula tänne, nyt mennään eikä meinata... ja iiliäisenä hän imeytyy kiinni ruotsalaiseen joka painelee kuin pikkupoika pässiä pakoon. Lähimmät hetket stadion on yhtä ainoata suurta suuta ja silmää. Vain muutama pysyy penkillään ja peittää kasvot käsillään.. ei liikaa jännitystä … niin se lääkäri sanoi... ettei sydän..

Ja tuossa tuokiossa Hellsten jo karkaisee maalinauhan rinta koholla, hampaat välkkyen. Moni mies löytää hattunsa lieret kaulastaan, vielä useampi kadottaa hattunsa iäski. Mutta uhoa riittää jokaisella kuin Kiviojan Vikillä … ja sylki perään perkele... antaa hatun mennä!

Sankarien sankari oli tietysiti Voitto Hellsten, lyhyt ja vanttera turkulainen, Salosta syntyisin, Työväen Urheiluliiton ylpeys, Bernin EM-kisojen tuore mitalimies ( 400 m hopeaa, 4x400 metriä pronssia), vanhan mantereen pelätyin maaottelija.

Kun tuli syksy 1955 ja läheni Ruotsi-ottelu, sälytettiin Hellstenin harteille jättiurakka: 100 ja 200 ja 400 metriä, lyhyt viesti ja pitkä viesti. Maaottelu käytiin Tukholmassa, minne suomalaiset fanit purjehtivat ensi kertaa suurena, meluavana, sekasortoisena ja kaien yli vyöryvänä hunnilaumana, jonka jäljiltä ei ruoho kasva eivätkä linnut laula.

Tukholman kuninkaallisella stadionilla hipoi tunnelma hysterian rajoja niin kuin se hipoo aina. Ympäri katsomoiden huutokuorot lauloivat toisiaan kilvan suohon....hakkaa päälle …heja, heja, heja, jokainen kohahdus iski suoraan hermoon kuin hammaslääkärin pora – mitä nyt missä nyt, ja aina kun joku sinivalkoien ilmestyi kentälle, pääsi ilmoille huuto kuin pelästynyt pieru.

Maaottelun aattoiltana Voitto Hellsten oli kuin marjaskarhu – ei yhtä iso mutta yhtä äreä ja huonotuulinen. Hän tanssi omaa sotatanssiaan rakentamalla riitaa joukkueen johdon kanssa, löysi naputuksen aiheitta vähän kaikesta – ilman syytä, ilman perusteita. Kiukku kasvoi, vihan eneni ja aggressiivisuus lisääntyi. Vähitellen hän oli suututtanut itsensä siihen tilaan, että oli valmis kohtaamaan nyrkein vaikka komppanian Sveanmaan parhaita sotureita.

Ja nuo soturiparat olivat Ruotsin parhaita sprinttereitä, jotka Hellsten suoraan sanoen pisti halki, poikki ja pinoon kuin kuivat risut. Satanen 10,7 Inge Lorentzon häviää aavistuksen verran …. varttimaili 4,0... vauhti on aivan liikaa Göstä Brännstromille … pikaviesti... Ruotsi vie sen, mutta vieköön ….200 m 21,5 ...Jan Carlsson poistuu radalta lyötynä ja päätään pudistaen. Ja sitten 4400 metrin viesti ja sen ankkuriosuus; se saa Aki Tammiston takomaan Turun Sanomien ikivanhaa kirjoituskonetta sormenpäät punaisena. - Ammuttuna Voitto Hellsten syöksyi Brännströmin ohi viimeiseen kaarteeseen ja kuin kaikki tieltään kaatava hyökkäsyvaunu hän murkasi tielleen sattuvan vastarinnan. Suomi on ensi kerran voittanut 16 vuoteen Ruotsin vieraalla maaperällä. Numerot olivat suorastaan murskaavat 213-196.

Kesällä 1956 riensi Voitto Hellsten kilvasta kilpaan- juoksi kerran kahdesti, kolmekin kertaa saman päivän aikana, urakoi maaotteluissa ja matkasi marraskuussa maapallon toiselle puolelle, olympialaisiin.

Melbournen kuululla Cricket Groundilla meni ensimmäinen alkuerä 48,4 ja toinen 46,8. Välieriin Hellsten kyyristyi ulkoradalta – takanaan Charles Jenkins, Karl Friedrich Haas ja kotiyleisön suosikki Kevin Gosper. Hellsten ylitti maalilinjan rinta rinnan Jenkinsin kanssa. Loppuaika 46,1 oli kestävä Suomen ennätyksenä vuoteen 1971.

Vain puolitoista myöhemmin odotti finaali. Hellsten taistelu loppusuoralla oli mahtava. Hän takoi kiinnin väkivahvan Ardalion Ignatjevin etumatkan, mutta Jenkins ja Haas pysyivät edellä – saksalainen niukun naukin. Täysin rinta rinnan heittäytyivät Hellsten ja Ignatjev kohti maalia ja pronssimitalia. Sitten seurasi kenttäkuulutus: Olympiavoittja Charles Jenkins, USA, 46,7, toinen Karl Friedrich Haas, Saksa, 46,8 kolmas Ardalion Ignatjev, Neuvostoliitto ja Voitto Hellsten Suomi 47,0.

Voitto Hellsten

http://fi.wikipedia.org/wiki/Voitto_Hellsten

http://www.sul.fi/uutiset/jarjestotoiminta/sul-100-vuotta-voitto-hellsten

Melbournen mitalisteja

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/melbournen_suomalaismitalisteja_5307.html#media=5315

Hellsten voitti Ruotsin

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/hellsten_voitti_ruotsin_6343.html#media=6351

Lähdeaineisto Huippu-urheilun maailma 1 ISBN 951-0-08689-4 1

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Veikko Karvonen – dramaattinen kultajuoksu

Bernin 1954 EM-kisojen avauspäivä 25.8. oli sateinen ja kylmä. Lämpöä oli vain 12 astetta, kun 22 maratonjuoksijaa asteli lähtöviivalle. Edessä oli hyinen kyyti. Maratonkisasta näytti tulevan maaottelu Suomi-Neuvostoliitto. Suomalaiskaksikko Veikko Karvonen ja Erkki Puolakka lähti 15 kilometrin kohdalla pitämään vauhtia, johon ampaisivat mukaan vain neuvostoliittolaiset Filin ja Grisajev. Kylmyys alkoi tekemään tepposiaan 30 kilometrin kohdalla. Karvosen jalat olivat jo pahasti kohmeessa. Mielessä kävi jopa keskeyttäminen, mutta kun se ei ollut ennenkään ollut sitkeän postimiehen tapana, niin urheasti hän jatkoi raastavaa taivallustaan. Tässä vaiheessa joutui Puolakka sanomaan jäähyväiset kärkiryhmälle, jonka sinnikäs Karvonen tavoitti viisi kilometriä ennen myöhemmin. Viimeisillä kilometreillä Filin jätti Karvosen ja Grisajevin vajaan sadan metrin päähän. Selkeässä johtoasemassa Filin saapui ”varmana voittajana” Bernin stadionille ja lähti – väärään suuntaan. Yhtään toimitsijaa ei ollut ohjaamassa kärkimiestä, kun tämä saapui stadionille. Vasta kun Filin oli juossut sata metriä väärään suuntaan, saivat toimitsijat hänet kääntymään oikeaan suuntaan, mutta kirkkaimmat mitalit olivat jo menneet. Tiukkaa loppukiritaisteilua käyneet Karvonen ja Grisajev pääsivät karkuun, sillä heidät toimitsijat älysivät ohjata oikeaan kiertosuuntaan stadionilla.

Turkulainen postimies oli tässä kirissä kestävämpi ja voitti neljällä sekunnilla kisan. Pettynyt Filin jäi hopeamitalista puoli minuuttia. Puolakka kamppaili hyvin loppumatkan sijoittuen neljänneksi. Maratonjuoksiat olivat tehneet raskaan urakkansa. Nyt oli kisojen juryn vuoro.

Punnittavaksi tuli kolme vaihtoehtoa. Ensiksikin se, että Euroopan mestaruus jaetaan Karvosen ja Filinin kesken. Toiseksi se, että kaikki kollme kärkimiestä hylätään reitiltä poikkeamisen vuoksi, sillä myös Karvonen ja Grisajev lähtivät stadionilla ensin hieman väärään suuntaan. Lopulta jyrun ratkaisuksi tuli se vaihtoehto, että juoksun tuloslista on sama kuin maaliintulojärjestys. Näin juryn pitkän harkinnan jälkeen Veikko Karvonen julistettiin Euroopan mestariksi.

Pettyneelle Ivan Filinillekin järjestäjät luovuttivat kultamitalin, jonka taakse oli kaiverrettu hänen aikansa.

Veikko Karvonen juoksi maratonin viisissä suurkisioissa, joista hän sai kolme mitalia heikomman sijoituksen ollessa kuudes. Veikko Karvonen kuuluu maratonhistorian varmimpiin kilpailijoihin.

Brysselin EM-kisoissa 1950 Karvonen juoksi vasta kolmannen maratoninsa, mutta otti heti mitalin. Kisojen avauspäivänä käydyn maratonin alku viivästyi 20 minuuttia rankkasateen vuoksi. Kullan Brysselissä vei Iso-Britannian 43-vuotias veteraani Jack Holden, joka voitti hopealle sijoittuneen Karvosen 32 sekunnilla.

Helsingin olympikisoissa 1952 Karvonen sijoittui viidenneksi. Melbournen olympiakisoissa 1956 maraton käytiin hirvittävässä helteessä. Tämänkin tuskien taipaleen Veikko Karvonen vei läpi mallikkaasti sijoittuen kaikkensa antaen, aivan pyörtymisen partaalla pronssille.

Tämä Veikko Karvosen olympipronssi oli Suomen ainoa olympiakisojen kestävyysjuoksumitali sotein jälkeisinä vuosin 1948-68. Suururakkansa Karvonen päätti 1958 Tukholman EM-kisoissa, joissa hän sijoittui kuudenneksi. Uransa aikana Karvonen juoksi 34 maratonkisaa, joista hän voitti 13. Hän voitti Bostonin, Ateenan ja Fukuokan maratonit.

Veikko Karvonen

http://fi.wikipedia.org/wiki/Veikko_Karvonen

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 2 ISBN 951-30-8903-7

perjantai 19. syyskuuta 2014

Eeles Landström –kaksinkertainen Euroopan mestari

Eeles Landström ylitti ensimmäisenä eurooppalaisena 450.

Suomalaisilla seiväshyppääjillä oli vuoden 1954 EM-kisohin mennessä saaliina EM-areenoilta yksi hopea ja kaksi pronssia. Kun oli käyty EM-kiast vuosina 1954 ja 1958, niin seiväsmiestemme mitalitiliä koristi kaksi kultamitalia.

Bernin EM-kisojen seiväshypy alkoi lauantaina 28.8. jo kello 14.00. Eeles Landström ylitti helposti aloituskorkeutensa 410 ensimmäisellä yrityksellä. Yllättäen 425 tuotti hankaluuksia, sillä kahdella ensimmäisellä yrityksellä rima putosi kannattimiltaan. Landström keskittyi huolellisesti kolmanteen yritykseensä, joka tuottikin onnistuneen hypyn, tosin hiukset pystyyn nostattavasti rimaan hipoen. Jatkossa Landström ylitti toisellaan 430.

Kun päästiin korkeuteen 435, oli seiväskisaa käyty jo lähes kuusi tuntia. Valonheittäjät stadionilla olivat syttyneet ja muut lajit päättyneet. Noin 10 000 uskolllista katsojaa seurasi vielä ”ilmojen ritareiden” EM-kamppailua. 435:ssä alkoivat mitalimiehet erottua. Landström ja Ruotsin EM-kultaa puolustanut Ragnar ”Ragge” Lundberg menivät toisellaan yli 435. Muut kilpailijat putosivat tässä vaiheessa. 400, 420, 425 ja oman ennätyksensä ensimmäisellään ylittänyt Jukka Piiroinen uusi neljän vuoden takaisen EM-pronssinsa. Suomeen oli tulossa seiväskisasta kaksi mitalia.

Landströimin ja lUndbergin kultataisto jatkui korkeudessa 440, joa oli neljä senttiä enemmän kuin Landströmin kuukautta aikaisemmin hyppäämä Suomen ennätys. Uusi ennätyskorkeus ei huimapää Landströmiä pelottanut. Uljaalla hypyllään Eelis liiteli 440 yli heti ensimmäisellä yrityksellään! Näin Landström oli parantanut kesän 1954 aikana SE-tulosta jo neljä kertaa ja omaa ennätystään 15 senttiä.

Lundberg pudotti kaksi kertaa 440:stä, mutta meni rimaa hipoen kolmannellaan yli. Näin kilpailu EM-kullasta jatkui 445:stä. Seitsemäntuntinen kisa oli kuitenkin jo väsyttänyt pitkän illan sankarit, eikä kumpikaan ylittänyt 445:ttä. Kun kaksi parasta hyppäjää oli päätynyt samaan tulokseen, niin ratkaisu piti etsiä pudostusten määrän perusteella. Vähemmillä pudotuksillaan 22-vuotias Eeles Landström kruunattiin Euroopan mestariksi. Suomi oli tehnyt uuden aluevaltauksen EM-areenalla. Landströmin lisäksi suomalaisista ylsi Bernissä EM-kultaan vain maratoonari Veikko Karvonen. Heti Bernin EM-kisojen jälkeen Landström siirtyi opiskelemaan ”seiväshypyn Mekkaan ” USA:han, jossa hän jatkoi opiskeluaan vuoteen 1959 asti.

Yleisurheilun EM-mitalehin tottuneille suomalaisille Tukholman EM-kilpailut olivat olleet suuri pettymys. Mitaliehdokas toinen toisensa jälkeen oli jäänyt pistesijoille. Elettiin jo kuusipäiväisten kisojen neljättä päivää, eikä plakkarissa ollut vielä mitalin mitalia.

Perjantaina 22.88, neljäntenä kisapäivänä areenalle astuivat seiväshyppääjät. Joukossa oli EM-kultaansa puolustava ”vaalea adonis” Eeles Landström. Heinäkuun puolivälissä uuden SE:n ja Euroopan tilaston kakkostuloksen 457 hypännyt Landström kuului harvoihin mitalitoivoihimme. Aloituskorkeuden 420 Eeles selvitti kevyesti ensimmäisellään ja jättikin 430 väliin.

Tukholman seiväsfinaaliin oli selviytynyt peräti 21 hyppääjää, joten kisasta muodostui EM-Bernin tapaan varsinainen maratonkilpailu.Kaikki muut lajit olivat jo loppuneet ja valojen loisteessa seiväshypyn rima keikkui korkeudessa 450. Mukana oli enää kolme piinkovaa seiväsmiestä. Eeles Landströmin kanssa kirkkaimasta EM-mitalista kilvoittelivat vielä Itä-Saksan Mafred Preussger ja Neuvostoliiton Valdimir Bulatov.

Kun päästiin niihin korkeuksiin, jotka ratkaisivat kirkkaimmat mitalit, niin Landström oli taas elementissään. 450 Landström leiskautti komeasti ensimmäisellä hypyllään yli. Ja siinä sitä olikin kilppakumppaneilla pureksimista, mutta he eivät antaneet periksi. Preussger ylitti 450 toisellaan ja Bulatov kolmannellaan.

Pitkän kilpailun päätteeksi nähtiin yhdeksän pudotukseen päättynyttä yritystä 455:stä. Näin koko mitalikolmikko oli päätynyt samaan tulokseen 450. Ja taas laskettiin Euroopan mestarin löytämiseksi pudotuksia. EM-Bernin tapaan Landströmin varmuus ratkaisukorkeuksissa osoittautui kullanarvoiseksi. Mestaruuden vei Landström vain kahdella pudotuksellaan ennen 455:ttä, kun pahimilla kilpakumppaneilla pudotuksia oli neljä.

Näin EelesLandström uus komeasti neljän vuoden takaisen Euroopan mestaruutensa. Ja Eeleksen mestaruus nousi kisojen päätyttyä arvoon arvaamattomaan, sillä se oli Suomen ainoa mitali Tukholman EM-kisoista.

Ennen Landströmiä vain keihäänheittäjä Matti Järvinen ja 10 000 metrin juoksija Ilmari Salminen olivat suomalaisurheiljoista yltäneet kahteen Euroopan mestaruuteen.

Monipuolinen urheilijalahjakkuus Eeles Landström nousi Suomen huipputasolle 10-ottelijana. Jo 20-vuotiaana Landström osallistui Helsingin olympiakisojen 10-otteluun, jossa hän sijoitui 14:nneksi pistemäärällä 5694. Seivästulos 420 oli kisan paras noteeraus, Helsingin kisojen jälkeen Landström keskittyi kokonaan seiväshyppyyn. Vuonna 1953 alkoi Landströmin valtakausi sekä Suomen että Euroopan seiväsareenoilla.

Olympia-areenoilla USA:n hyppääjät pitivät kuitenkin pintansa. Melbournessa 1956 Landström koki ainoan suurkisapettymyksenesä. Tuloksella 435 tuli seitsemäs sija. Kun Landström oli kesällä hypännyt SE-tulokseksi 451, niin pettymys oli ymmärrettävä.

Kolmannen kerran Landström osallistui olympialaisiin mittelöihin Roomassa 1960. Ja siellä vihdoin tärppäsi. USA:n kivikovalle kaksikolle Donald Braggille (470) ja Ronald Morrisille (460) Landström ei voinut mitään. Pronssimitalin Eelis kuitenkin nappasi tuloksella 455, joka uupui vain kaksi senttiä hänen nimissään olleesta Suomen ennätyksestä. Landström voitti Suomen mestaruuden kahdeksan kertaa peräkkäin.

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit ISBN 951-31-8904-5

keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Kultaa, hopeaa, pronssia

Lydia Widwman, olympiavoittaja

Se oli kauhistus monille, kun olympialaiset avautuivat naishiihtäjille. Norjalaiset päivälehdet pyörittelivät tapahtunutta palstoillaan kuin kuumaa perunaa ja päätyivät ainakin rivien välissä siihen, että kilpahiihto ei oikein sovi naisille, se on epäeettistä, miesten hommaa se on. Järkevät perustelut puuttuivat ja ennakkoluulot jylläsivät, norjalaiset ovat sitkeän vanhoillisia kaikkissa traditioissaan.

Keskustelut olivat kuitenkin turhia, sillä naiset hiihtäisivät olymmpiavoitosta ensi kertaa Oslossa, Holmenkollenilla, lauantaina 23. päivänä 1952. Pari vuotta aikaisemmin Kerttu Pehkonen ja Tyyne Wideman skeä ruotsitar Märta Norberg olivat näyttäneet osaamistaan Keski-Euroopassakin. Hiihtoherrat olivat nyökkäilleet maireasti ja Kansainvälinen Olympiakomitea oli näyttänyt vihreää valoa.

Naisten pääsy olympialaduille oli sinänsä aikamoinen rysäys. Suurta kestävyyttä vaativia lajeja pidettiin yleensäkin heille sopimattomina. Ja nyt kymmenen kilometriä … ja kilpaa! Eikö lyhyempikin matka olisi riittänyt? Eihän naisten pisin jouksumatkakaan olympialaisissa ollut kuin 200 metriä...

Tumma, verevä ja runsaspovinen jugoslavialainen Nada Birko... hento norjalainen aiturityttä Laila Askersrud sekä tanakka Rakel Wahl... vaalea germaani Hanni Gehring ...viisikertainen Ruotsin hiihtomestari, lyhyt mutta vahva Märta Nordberg …. suomalainen Lydia Wideman, 12-lapsisen perheen toiseksi nuorin muttalähtöön valmistautuvista hiihtäjistä vanhimpia 31 ikävuosineen,

Joukko oli kirjavaa varusteiltaan ja ulkonäöltään, krjavaa se oli myös taidoiltaan ja kestävyydeltään. Molempia kuitenkin vaadittiin, kestävyyttä eritoten, sillä naisten laatu oli jokseenkin sama kuin miesten viestinhiihdon kiekka. Sitä taas oli pikamatkan erikoismies Paavo Lonkila todennut:-En ou ikkää hiihtännä näe raskasta latuva... Helppo ei siis kilvasta kaikille tulisi, ei ainakaan keskieurooppalaisille, joista muutamat vaikuttivat enemmän alppihotellien mannekiineilta kuin olympiaedstajilta.

Kello 11.00,30 Suomen aikaa sauvoi ensimmäisenä naisena olympialadulle Sirkka Polkunen, ammustehtaan työläinen Vihtavuorelta Jyväskylän takaa, ja viimeisenä kello 11.11.00 Mirja Hietamies, nauravainen ja tummakulmainen talontytär Lemiltä.

Latu oli huono ja mutkainen, nousi viisi kilometriä ja laski loput viisi. Eniten tarkkailijoita oli kertynyt jyrkimpiin vastamäkiin, mutta he saivat odotettua vähemmän sitä mitä olivat sisimmissään uskoneet näkevänsä – palttinankalpeita kasvoja, väsymyksestä notkuvia käsiä jajalkoja, tuskaisen vaivaista räpistelyä. Kaikki neljä suomalaista nousivat jopa jyrkimmät vastamäet juosten eivätkä tasaiselle päästyään hellitäneet ollenkaan vauhtiaan. Se oli ihmeiden ihmese!

Jälki on menimisen makuinen. Väliaika-asemalla hieman puolimatkan jälkeen Lydia Wideman johti minuutin, Mirja Hietamies hiihti toisena, sitten hänestä 10 sekunnin päässä Sirkka Polkunen ja Märtä Norberg, ainoa virolainen. Ja kukapas oli triummfia varmistelemassa kuin lahtelaistunut tohmajärveläistyttö Siiri Rantanen, joka hurjilla käsivoimillaan työnteli vain viisi sekuntia parivaljakosta jääneenä!

Lydia Wideman säilytti reilun etumatkansa ja hiihti maaliin voittajana – hymyillen, vaivattomasti. Vajaan kymmenen minuutin kuluessa selkeni koko riemastuttava totuus: Mirja Hietamies hopeaa, Siiri Rantanen pronssia. Vain Sirkka Polkunen oli joutunut hellittämään: ensimmäisenä hän hiihti kyllä maaliin elo- ja valokuvaajien ristitulessa mutta jäi kilvan viidenneksi – Märta Norbergin pääsi rikkomaan suomalaisrintaman.

Kertaheitolla suomalaistytöt olivat kaataneet naishiihtoon kohdistuneita ennakkoluuloja kuin pätkän lahoa aitaa – niin helposti ja rytmikkääästi he olivat kymmenen kilometriään taittaneet.

Lydia Wideman

http://fi.wikipedia.org/wiki/Lydia_Wideman-Lehtonen

Mirja Hietamies

http://fi.wikipedia.org/wiki/Mirja_Hietamies-Etel%C3%A4p%C3%A4%C3%A4

Siiri Rantanen

http://fi.wikipedia.org/wiki/Siiri_Rantanen

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/siiri_rantasen_kotiinpaluu_9080.html#media=9092

http://yle.fi/elavaarkisto/haku/#/henkil%C3%B6/Siiri%20Rantanen

Sirkka Polkunen

http://fi.wikipedia.org/wiki/Sirkka_Vilander

Lähdeaineisto Huipu-urheilun maailma ISBN 951-0-08692-4

maanantai 15. syyskuuta 2014

Veikko Hakulinen – 3.33.33

Veikko Hakulinen Lahden MM-kisoissa 1958

Maagiset numerot 3.33.33 piirtyivät lähtemättömästi suomalaisen urheilukansan tajuntaan helmikuun 20. päivänä 1952, kun Veikko Hakulinen kalpeana, huojuvin polvin, suupielet ja rintamus mustikkasopan tuhrimana ylitti maalilinjan Oslon olympialaisissa talvikisoissa.

Lyhyehkö 173 ja 66 kiloa painava Hakulinen ei ollut suurimpien suosikkien joukossa lähtiessään tähän ensimmäiseen olympiahiihtoonsa. Veikko Hakulinen on jo 27-vuotias aikamies murtautuessaan hiihdon huipulle Oslon talvikisoissa, Hakulinen oli nuorena osoittanut poikkeuksellisia taipumuksia hiihtoon. Toki hän oli kilpaillut nuorukaisesta lähtien kansallisella tasolla hiihdossa, mutta myös palloilulajeissa, suunnistuksessa ja yleisurheilussa.

Monipuolisen urheiluharrastuksen lisäksi kova ruumiillinen työ oli luonut erinomaisen pohjan myöhemmälle loistavalle hiihtouralle. Myös ”luja innostus, sisu ja itsepäisyys ovat auttaneet häntä eteenpäin. Hän on aina kunnioittanut työtä yrittämättäkään päämääriinsä oikopolkuja pitkin”, kuvaa Hakulisen elämänkerran kirjoittaja Sulo Kolkka. Monien yritysten ja erehdysten kautta Hakulinen oppi, ettei ”ihminen ole mikään kone. Pelkällä ohjelmoinnilla ei huippu-urhelijoita tehdä.”

Itse itseään valmentanut Hakulinen määritteli menestyksensä kolmella sanalla:”Täydellinen paneutuminen urheiluun”. Kaikkea hänen toimintaansa sääteli vakaa järkevyys ja perusteellisuus. Julkisuuden himo ei hänen tekemisiään säädellyt. Hän oli vaikenija niin kuin oli ollut myös Paavo Nurmi.

Hakulinen hiihti yhdeksän huippu-urheiluvuotensa aikana 1952-1960 yhteensä 15 olympia- ja MM-mitalia (6-7-2). Näinä vuosina hänestä tuli hyvin tärkeä sodista hitaasti toipuvan Suomen kansallisen itsetunnon vahvistaja ja radioselostuksia hallitseva hahmo. Radion kuuntelijoille jäi lähtemättömästi mieleen ne monet Haku-Veikon uroteot, jotka Pekka Tiilikainen liikutuksesta väräjävällä äänellään viestitti Suomen kodeissa, työpaikoilla ja kouluissa radioitten ääressä sankareidensa edesottamuksia jännittäneille urheiluhullulle Suomen kansalle.

Oslon jälkeen seuraava näytön paikka tuli Falunin MM-kisoissa 1954. Siellä suomalaiset Hakulisen johdolla ottivat enen näkemättömän laajalla rintamalla revanssia vuosikymmene takaisesta vihollisestaan Neuvostoliitosta, jonka hiihtäjät nousivat Falunissa huipulle. Pikamatkalla Hakulinen johdatti suomalaiset kolmoisvoittoon ja viestin ankkurina hän toi Suomen ylivoimaisena voittajana maaliin.

Cortinan talvikisojen alla Hakulinen innostui hyvien lumiolojen innoittaman harjoittelemaan itsensä ylikuntoon ja sairaaksi, mutta onneksi kuntoutui juuri ennen kisoja. Ilman Haku-Veikon 30 km:n kultamitalia ja kuninkuusmatkan hopeaa Suomen mieshiihdon ainoa mitali olisi ollut viestin hopea, jonka Hakulinen ankkurina itse varmisti. Muut suomalaiset veteraaini Eero Kolehmaista lukuunottamatta eivät sopeutuneet ”alppi-ilmastoon”.

Kotoisissa MM-kisoissa 1958 paineet ja odotukset olivat jo 33-vuotiaalle Hakuliselle liian kovat. Vaikka 30 km:n hiihdossa kahdeksan joukossa oli kuusi suomalaista oli Hakulinen vasta kuudes. 15 km:llä Hakulinen kuitenkin korjasi tilanteen voittamalla Neuvostoliiton Koltshnin runsaalla 13 sekunnilla.

Huippu-uransa Hakulinen päätti 35-vuotiaana ikämiehenä yhtä legendaarisesti kuin oli sen kahdeksan vuotta aikaisemmin aloittanut. Ennen Squaw Valleyn kisoja Hakulinen intoutui jälleen harjoittelemaan itsensä ylikuntoon, mutta toipui nopeasti itse kisapaikalla. Pronssille 15 km:llä noussut Haku-Veikko pääsi viestin ankkurina liikkeelle 20 sekuntia pikamatkan kultamitalistin Norjan Haakon Brusveenin jälkeen. Hakulinen tiesi nousukuntonsa eikä vanhana kettuna hätäillyt vaikka ensimmäsien kukkulan laella kuuli jääneensä viisi sekuntia lisää. Pitkässä raskaassa nousussa 6-7 kilometrin vaiheilla hän läheni karkulaista maltillisesti riuhtomatta. Puolitoista kilometriä ennen maalia hän tavoitti ja ohitti Brusveenin. Norjalainen jäi jo muutaman metsin, mutta ajoi myötäleessä kantaan.

Hakulisen hienokseltaan johtaessa he tulivat maalialueelle. Maaliin johti kaksi lautua. Hakulinen siirtyi vasemmanpuoleiselle, Brusveen sauvoi oikeanpuoleista latua. Tuo lopputaistelu kahden kultamitalimiehen työntäessä rintarinnan tasatahtia kohti maalia oli suomalaisille ja runsaalle amerikansuomalaisten joukolle sekä radiokuuntelijoille sykähdyttävä kokemus.

Pekka Tiilikainen huusi täyttä kurkkua koko suomalaiselle hiihtokansalle: ”Hakulinen ja Brusveen hiihtävät rintarinnan, nyt Hakulinen johtaa, nyt Brusveen johtaa, Hakulinen metrin edellä, Hakulinen voittaa. Hakulinen maalissa nyt. Brusveen nyt, Suomi voitti!” Viimeisten sanojen kohdalla Tiilikaisen ääni värisi ja katkeili liikutuksesta.

Viimeisen suurkisamitalinsa Hakulinen otti kaksi päivää tulisen viestin jälkeen hiihdetyllä 50 km:llä. Hakulinen lähti kisaan suosikkina päättämään huippu-uransa samoin kuin oli sen kahdekasna vuotta aikaisemmin aloittanut. Erinomaisesti Hakulinen myös hiihti, voitti ruotsalaista pronssimitalimiestä lähes kolme ja puoli minuuttia, mutta hävisi numerolla 1 hiihtäneelle Kalevi Hämäläiselle 20 sekuntia.

Veikko Hakulinen

http://fi.wikipedia.org/wiki/Veikko_Hakulinen

http://yle.fi/elavaarkisto/haku/#/henkil%C3%B6/Veikko%20Hakulinen

http://www.hs.fi/muistot/a1364357292564

Oslon talviolympialaiset

http://suomenhistoriaa.blogspot.fi/2009/08/oslon-talviolympialaiset-1952.html

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 1 ISBN 951-31-8904-5

perjantai 12. syyskuuta 2014

Eino Mäkinen – raskaan sarjan raudankesyttäjä

Eino Mäkinen on ensimmäinen suomalainen painonnoston Euroopan mestari

Kurun kivipitäjsätä Pohjois-Hämeestä löytyi aikansa kovin suomalainen raudankesyttäjä. Hän on ensimmäinen suomalainen Euroonpa mestari painonnostossa (1955) ja voimanpesä, joka ennen juita murskasi 400 kg:n haamurajan (1953) kolmella nostomuodolla.

Eino Mäkinen punnersi, tempasi ja työnsi raskaassa sarjassa Munchenissä 1955 yhteensä 422,5 kg (127,5-127.5-167,5) ja sai EM-kullan lisäksi MM-pronssia. Mäkisen perhe oli MM-lavalla edustettuna vahvasti, sillä myös pikkuveli Paavo Mäkinen nosti Munchenissä. Keskiraskaassa sarjassa nostanut Paavo pyörtyi yrittäessään punnertaa 115 kg. Neuvostovalmentaja Tsubinidse nousi lavalle ja kantoi pyörtyneen suomalaisen pois. Kaikkien hämmästykseksi Paavo nousi uudelleen lavalla ja puhtaasti tuon traagisen 115 kg ylös.

Tuohon aikaan MM-kisoissa kilvoiteltiin myäs siitä, kuka nostajista on vartaloltaan komein. Kyseessä oli kehonrakennuskisojen edeltäjä, mikä mittelö Munchenissä päättyi 1950-luvun legendaarisen havailijaisnostajan Tommy Konon voittoon. Pohjoismaat ja Neuvostoliitto eivät pullistelukisaan ottaneet osaa. ”Onneksi suomalaisnostajilla oli riittävästi järkeä pysyä pois markkintoreilta”, komentoi Turun Sanomat.

Eino Mäkinen olisi tuolla markkinatorilla kestänyt hyvin vertailun ainakin raskaansarjan miesten kesken. Siinä missä muut ylimmän painoluokan miehet olivat keskittyneet keskikehon rakentamiseen, ei Mäkinen muistuttanut tippaakaan tynnyriä. Eino Mäkinen näytti 113 kiloineen hoikalta pojalta kärkipään pulleroitten rinnalla.

Eino Mäkisen ura nostajana oli pitkä ja sille oli tyypillistä hämmätyttävä varmuus. Olympiakisoissa hän hieroi 4 kertaa magneisumia käsiinsä 1952-1964, oli 8 kertaa taistelmassa painovoimaa vastaan MM-kisoissa. Vain kerran Mäkinen jäi ilman tulosta. Tokiossa 1964 siormivamma pakotti jättämään leikin sikseen tempauksessa. Siihen mies uransa kilpalavoilla lopettikin – tulosellisesti uransa huipulla, sillä Tokion vuonna Mäkinen nosti yhteistuloksekseen 472,5 kg (yli 100kg enemmän kuin Helsingin olympiavuonna).

Rakkaus lajiin piti Eino Mäkisen edelleen nostolavojen äärellä. Jo aktiiviaikana nänestä tuli painonnostoliiton varapuheenjohtaja ja 1972 kansainvälisen painonnostoliiton teknillisen valiokunnan jäsen.

Rauta ei Eino Mäkisen käsissä vain noussut, vaan se myös lensi. Vahvaselkäinen Mäkinen edusti 50-luvulla Suomen neljästi yleisurheilumaaottelussa – parhaimmillaan hän pukkasi 7,25 kg rautapalloa 16,29.

Eino Mäkinen oli paitsi luotettava nostaja myös määrätietoinen opiskelija; kansakoulusta lapionvarteen, sorahommista teknilliseen kouluun, teknilliseen opistoon ja insinööriksi. Luotettava, jämerä mies on myös istunut vuosia Tampereen kaupunginvaltuustossa.

Eino Mäkinen

http://fi.wikipedia.org/wiki/Eino_M%C3%A4kinen

http://painonnosto.fi/artikkeli/2014-08-15-36280-eino-makinen-poissa

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 1 ISBN 951-31-8904-5

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Keihään maailmanennätys pistäytyy Suomessa

Helsingissä Melbourneen johtava olympiadi elettiin Suomen urheilussa tasaisen harmaan pilvitaivaan alla ilman suurempia saavutuksia, sellaisia nimenomaan, jotka kautta maapallon olisi jotenkin noteerattu. Mutta jotakin sensijaan tapahtuikin.

Olavi Rinteenpää, 28, syventyi mieltei tarkkaalleen vuosi sen jälkeen, kun hän oli menettänyt olympiamitalin, yrittämään samalla radalla, Helsingin olympiastadionilla, 3000 metrin estejuoksun maailmanennätystä. Hänkohahdutti yleisöä alittamalla sekunnilla olympiavoittaja Ashenfelderin maailmanennätyksen. Se kirjoitettiin nyt 8.44,4, mutta sitä ei koskaan merkitty virallisiin ennätysluetteloihin. Sen sijaan kaksi vuotta myöhemmin, heinäkuun 15. päiivänä 1955 Pentti Karvonen, 24, teki Oslossa tuloksen 8.45,4, joka kelpasi virallisiin papereihin, vaikka olikin Rinteenpään aikaa huonompi.

Soini Nikkinen, 32, ylitti olympiakesänä 1956 ennen Melbournen kisoja ensimmäisenä suomalaisena keihäänheittäjänä 80 metrin rajan. Kuhmoisten uuden kentän vihkiäisiin juhannuskesällä keihäs lensi roimasti ja tulos 83.56 oli uusi maailmanennätys, joka näin palasi parin vuoden vierailumatkalta Amerikasa, missä sitä olivat pitäneet F. Held (1953 80,41), W. Miller (1954 81,29) ja jälleen Held (1955 81,75). Suomalaiset olivat tavattomasti ikävöineet omaa ennätystään kotiin ja riemuiten se otettiinkin vastaan. Ilo jäi kuitenkin lyhyeksi; kuusi päivää myöhemmin, kesäkuun 30. päivänä puolalainen ”keihäsmaratoonari” Januz Sidlo sivalsi tuloksen 83,66 ja niin olimme jälleen keihäsennätystä köyhempiä.

Soini Nikkinen on yllätysten mies – hän saattoi heittää hurjan hyvin, mutta myös epäonnistua täydellisesti, kuten molemmissa olympiakisoissaan Lontoossa ja Helsingissä. Euroopan mestaruuskilpailuissa hän pääsi kerran pronssille. Melbournen olympiakisoihin hän ei samankesäisestä maailmanennätyksestään huolimatta päässyt. Suomesta ei näihin kisoihin lähetetty ainoatakaan keihäänheittäjää. Kuitenkin meillä tässä lajissa olisi ollut puolustettavana viisi aikaisempaa kultamitalia, joista yksi nelosvoitto ja kaksi kolmoisvoittoa. Mutta kun Soini Nikkistä ei haluttu epävarmana ongelmaheittäjänä lähettää, ei voitu lähettää muitakaan. Mitään tähtiheittäjiä meillä ei siihen aikaan ollutkaan. Suomen mestaruuden voitti J. Rantanen (74,93), toinen Olavi Kauhanen (74,77) ja komas itse Soini Nikkinen.

Muita maailmanennätyksiä suomalaiset eivät tänä aikana saavuttaneetkaan. Maailmanmestaruuksiakaan ei tullut enää satamalla, kuten joskus aikaisemmin. Joku sentään kuitenkin, Osmo Koivunen ja Odin Koskinen voittiv at Suomen toisen maailmanmestaruuden parikeilailussa 1954. Pentti Linnosvuo, 21, saavutti ensimmäisen maailmaestaruutensa Venezuelassa. Tätä pistooliammunnan joukkuemestaruutta olivat samalla hankkimassa I. Ravila, 47, Lauri Toikka, 42, ja Väinö Heusala, 40.

Eeles Landström ja Veikko Karvonen taistelivat 1954 Suomen euroopanmestaruudet Bernissä. Seuraavana vuonna Eeles Landström, 23, ylitti ensimmäisenä eurooppalaisena seiväshypyssä 450 sentin korkeuden vanhanaikaisella taipumattomalla seipäällä. Vuonna 1955 suomalainen painonnostaja saavutti ensimmäisenä kansainvälisen suurvoiton. EM-kisoissa Munchenissä lokakuun 16. päivänä voitti raskaan sarjan mestaruuden Eino Mäkinen tuloksella 422,5 kiloa. Antti Viskari voitti huhtikuussa 1956 Bostonin maratonin.

Olavi Rinteenpää

http://yle.fi/elavaarkisto/haku/#/henkil%C3%B6/Olavi%20Rinteenp%C3%A4%C3%A4

Olavi Rinteenpää

http://fi.wikipedia.org/wiki/Olavi_Rinteenp%C3%A4%C3%A4

Soini Nikkinen

http://fi.wikipedia.org/wiki/Soini_Nikkinen

Soini Nikkinen

http://yle.fi/elavaarkisto/haku/#/henkil%C3%B6/Soini%20Nikkinen

Eeles Landström

http://fi.wikipedia.org/wiki/Eeles_Landstr%C3%B6m

Eeles Landström

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/eeles_landstrom_oli_suomen_vakaa_seivasvaltti_6274.html#media=6275